| Lentäjä
Friikkiyden ylistys
Moni Martin
Scorsesen ihailija epäilemättä
kiemurteli ahdistuksesta kuullessaan
suru-uutisen: yhteistyö Leonardo
DiCaprion kanssa jatkuu! The
Gangs of New Yorkin (2002)
jälkeen ohjaaja on sopinut ainakin
kahdesta produktiosta DiCaprion kanssa.
 Oliko
meillä syytä huoleen? Syyllistyimmekö
turhaan hysteriaan, jos tulkitsimme
Scorsesen viimeaikaiset touhut orastavan
dementian oireiksi? Pelkkien
elokuvahistoriallisten viittausten
varaan rakennettu The Gangs of New
York oli tympeän ulkokohtainen
ja pöhöttynyt "suurelokuva",
samaa sarjaa kuin Howard Hughesin
hölmöt jättiläistuotannot. DiCaprion
tapaisen nuorisomannekiinin valinta
pääosaan ei mitenkään parantanut
asiaa. Sydämeni itki
teinityttömäisesti verta, kun katselin
The Gangs of New Yorkia.
Miksi Scorsese alentui puolivillaiseen
Spielberg-imitointiin? Miksi kaiken
kauniin täytyy kuolla?
Vaikka Howard Hughes
on helppo aihe ohjaajalle, Scorsese on
valinnut vaikean näkökulman. Lentäjä
sijoittuu 1920–1940-luvuille, jolloin
nuori miljoonaperijä tuotti
huippukalliita elokuvia, teki tehtaansa
lentokoneilla nopeuden ja lentomatkan
maailmanennätyksiä, osti
TWA-lentoyhtiön ja rakennutti
epäonnisin seurauksin liittoutuneille
vakoilukalustoa. Folkloreksi
villiintyneet tarinat Hughesin tulevista
erakkovuosista ohitetaan eräänlaisella
flash forward -kohtauksella.
 Yltyvän
bakteerikammon ynnä muun skitsoilun
ohella Scorsese kuvaa Hughesin
insinöörimäisyyttä, elokuvahulluutta
sekä infantiilia viehtymystä isoihin
rintoihin ja vielä isompiin
lentokoneisiin. Mutta teollisuusmogulin
henkilökuva piirretään
rakkaudellisesti, kaikkia
eksploitaatioelementtejä vältellen.
Kiitos tästä kuuluu pitkälti John
Loganin älykkäälle
käsikirjoitukselle. Komeita
ilmailukohtauksia vahvemmin katsojaan
vaikuttaa se, mikä jätetään
kertomatta. Hughes-folkloren
uskomattomilla yksityiskohdilla ei
mässäillä.
Howard Hughesin
kaltainen hyypiö on epätodennäköinen
sankarihahmo Hollywood-elokuvaan.
Scorsese tekee mielisairaasta
miljonääristä vapaan yrittäjyyden
esitaistelijan, joka pelottomasti uhmaa
PanAmin monopolia ja korruptoitunutta
hallitusta. Tältä osin Lentäjä
on sukua Milos Formanin The
People vs. Larry Flyntille
(1996), jossa pornokeisari puolustaa
toista amerikkalaista perusarvoa,
sananvapautta. Näiden elokuvien voima
perustuu henkilöhahmojen ja
käsittelytavan ristiriitoihin. Jopa
kulunut Hollywood-muotokieli herää
eloon, kun sitä käytetään
epätavallisten tarinoiden kertomiseen.
 Leonardo
DiCaprio Howard Hughesin osassa? Huh
huh. Ei roolivalintaa voi ainakaan
liiallisesta ilmeisyydestä moittia.
Vaikka DiCaprio osoitti lahjakkuutensa
jo What’s Eating Gilbert
Grapessa (1993), hänen
naamaansa on yhä vaikea suhtautua
vakavasti Titanic-kammotuksen
(1997) jälkeen. Yleensä
Elokuva-akatemia suosii
Oscar-pisteytyksessä näyttelijöitä,
joilla on onni päästä hullun tai
vammaisen rooliin. Sikäli Leonardon
optiot näyttävät lupaavilta. Ja
hyvinhän hän hommansa hoitaa, vaikka
turha Hughes-tulkinnasta on mitään
poikkeuksellista syvyysulottuvuutta
etsiä.
Lentäjän
lisäksi en muista nähneeni muita
Hughesia käsitteleviä elokuvia kuin Orson
Wellesin V niin kuin
väärennös (1976), jossa
tätäkin kulttuurihistoriallista
kuriositeettia tiirailtiin
puolidokumentaristisessa hengessä.
Welles analysoi amerikkalaista
hulluutta, Scorsese ylistää sitä.
Wellesin asenne on etäinen ja
ivallinen, Scorsesea sitoo kohteeseensa
elokuvafriikkien välinen vankkumaton
solidaarisuus.
Muistumat Scorsesen
aiemmasta tuotannosta paljastavat Lentäjän
olevan Taksikuskin
(1976) valoisa rinnakkaisteos;
Howardilla vain on enemmän rautaa alla
kuin Travisilla. Vaikka mielisairauden
traagisuus kuvataan Lentäjässä kaunistelematta,
se on myös haaveellisen hulluuden
puolustuspuhe.
Jaakko Yli-Juonikas |
