| L´Atalante
Elokuvarunoutta
Jean Vigo
ennätti tehdä lyhyen ohjaajanuransa
aikana laskutavasta riippuen joko yhden
tai kaksi pitkää elokuvaa. Siitä
huolimatta 29-vuotiaana kuolleen
ohjaajan etenkin viimeiseksi jäänyttä
työtä L'Atalante (1934)
on useaan otteeseen tituleerattu yhdeksi
kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista
ja esimerkiksi elokuvaohjaaja François
Truffaut on nostanut sen omien
suosikkiensa joukkoon. Hän on sanonut,
että Vigo lähtee proosasta mutta
saavuttaa runouden ja että L'Atalantessa
yhdistyy sopusointuisesti elokuvan kaksi
suurta suuntausta, realistinen ja
esteettinen lähestymistapa, mihin vain
harvat ovat kyenneet.
 Elokuvan
juoni on yksinkertainen. Siinä kuvataan
vastavihityn parin avioelämän kulkua
karkealla ja arkisella jokilaivalla,
jossa ei ole tilaa ylimääräisille
huvituksille. Nuoripari kokee
ensirakastumisen riemut, naisen
kyllästymisen koruttomaan elämään ja
lopulta, kun ulkopuolisella maailmalla
ei olekaan mitään tarjottavanaan,
toistensa hyväksymisen ja
onnellisuuden. Suuressa osassa on myös
laivalla toimiva ikääntynyt Ukko-Jules,
joka on maailmoja nähnyt merimies.
L'Atalante on
kaunis elokuva niin tarinaltaan kuin
kuvallisesti. Se ei pidä sisällään
kovinkaan moniulotteisia aineksia, mutta
vastapainoksi sen ihmiskuvaus on hyvin
intensiivistä. Sama pätee visuaaliseen
antiin. Melko pelkistetyt kuvat, joihin
sekoittuu ajoittain unenomaisuutta, ovat
itsessään kauniita. Parhaana
esimerkkinä toimii ehkä vastavihityn
vaimon kävely sumuisessa yössä
jokilaivan kannella. Melko vähäisistä
toiminnallisista piirteistä johtuen
elokuva tosin saattaa tuntua joistakin
nykykatsojista hieman tylsähköltä,
mutta jos jaksaa olla kärsivällinen,
niin sillä saattaa olla paljon
tarjottavanaan.
 Vigon
elokuvien vaikutuksen voi nähdä
myöhäisempien elokuvantekijöiden
töissä. Truffaut'n 400 kepposen
loppukohtaus on lähes suoraan napattu L'Atalanten
eräistä merenrantakuvista, musiikin
käytössä voi nähdä samoja
piirteitä Jean-Pierre Jeunet'n
elokuvien kanssa ja Michel Simonin
riemukkaasta näyttelijäntyöstä
karkeana, mutta yllätyksellisenä
Ukko-Julesina, tulee mieleen Federico
Fellinin 1950-luvun töiden
naispäähenkilö Giulietta Masina.
Molempien näyttelemisessä on samaa
ilmeikkyyttä, joka pitää sisällään
yksinäisyyttä ja iloa. Heissä
yhdistyy samaan aikaan humaanisuus,
karkeus, naiivius ja iloisuus.
L'Atalante ei
ole vanhentunut vuosikymmenten varrella.
Sen teemat ovat ikiaikaisia, kuvallinen
anti rikasta ja teknisessä mielessä,
esimerkiksi näyttelijöiden osalta, se
on omaa aikaansa edellä – tai kuten
Truffaut on sanonut: "Mielestäni
Vigolla olisi ollut suurempi syy olla
tyytyväinen itseensä kuin aikansa
muilla ohjaajilla, koska hän on
onnistunut paremmin kuin kukaan heistä
kuvaamaan erilaisia todellisuuksia,
asioita, miljöitä, henkilöhahmoja ja
tunteita sekä varsinkin fyysistä
todellisuutta."
Alkukuvana nähtävä
kymmenminuuttinen Taris
(1931) on lähinnä kuriositeettina
kiinnostava lyhytelokuva Vigon
varhaistuotannosta.
Toni Puurtinen |
