Ennen Ruotsin valtakunnan perustamista keskiaikaisen Göötanmaan kruunu oli haluttua tavaraa Eerikin ja Sverkerin kunnianhimoisten kuningassukujen keskuudessa. Samaan aikaan, 1100-luvun lopun Lähi-idässä katolinen kirkko katkoi islaminuskoisten päitä pyhän sodan nimissä. Ruotsalainen kirjailija Jan Guillou kokosi aikakauden hengen seikkailutrilogiaksi, jossa kahta edellä mainittua sotaa tarkastellaan yhden miehen, Arn Magnussonin vaiheita seuraten.

Ohjaaja Peter Flinth pureskeli tämän neljä kirjaa (Tie Jerusalemiin, Temppeliherra, Pohjoinen valtakunta ja jatko-osa Arnin perintö) käsittävän sotaisan kokonaisuuden helpommin nieltävään muotoon eli kahdeksi elokuvaksi, joista paisui Pohjoismaiden kaikkien aikojen kallein elokuvatuotanto. Päähenkilö Arnin elämän alkupuoliskoon johdattaa hankkeen ensimmäinen osa, Arn – temppeliritari.

Arn (Joakim Nätterqvist) viettää lapsuutensa luostarissa, jossa hänestä kasvaa vaatimaton munkki ja taitava miekkailija. Hiljaisten kivimuurien ulkopuolella Arn kohtaa vuosia kestäneestä kruunukiistasta seuranneen koston ja katkeruuden lisäksi maallisen todellisuuden paremman puolen, ja rakastuu ihanaan Ceciliaan. Nuoripari joutuu kuitenkin ajan poliittisen ilmapiirin sijaiskärsijäksi, ja heidät erotetaan kirkon pannalla toisistaan vuosikausiksi. Uskoa rakkauden voimaan ja jälleennäkemiseen koettelevat sekä saraseenit Pyhällä maalla että sadistinen naisyhteisö kotimaisemissa.

Jan Guilloun alkuperäinen Arn-trilogia on semi-fiktiivinen historiikki, jolla on todelliset kiintopisteensä Ruotsin valtakunnan syntyhistoriassa. Arnin temppeliherruus ja väkevä uskonnollinen vakaumus ovatkin Guilloun kirjojen keskeinen aatteellinen voima. Arn – temppeliritari on ideologian suhteen armollisempi. Keskiaika esitetään populaarikulttuurin kultakehyksissä, jolloin ajalle ominainen kaksinaismoralismi ja likainen vallanhimo väistyvät pintapuolisen oikeamielisyyden ja sankaruuden tieltä. Elokuvassa uskonto on tyhjä rituaali, jota ylläpitävä kolkko instituutio toimii vain vallankäytön tekopyhänä välikätenä.

Arnin kotiseudulla käytävä monimutkainen kruunukiista on istutettu hyvin yhteisön sisälle, ja katolinen kirkko tahraa kätensä vääräuskoisten lisäksi myös kuninkaalliseen vereen. Guilloun hahmot ovat kirjojen sivuilla rationaalisia, sitkeitä ja viisaita, mutta valkokankaalla he saavat persoonallisempia, jopa koomisia piirteitä, mikä paisuu pahimmillaan korniksi keskiaikaromantiikaksi. Elokuvan mielenkiintoisimpia hahmoja ovat kylmät pohjoisen naiset, jotka ulkokultaisen luostarin sisällä kohtelevat toisiaan petollisemmin ja raaemmin kuin miehet pölyisellä sotatantereella.

Osittain suomalaisrahoitteiseen tuotantoon sijoitettu rahamäärä näkyy ja tuntuu, sillä Arn on laadullisesti kaukana skoonelaisesta kesäteatterista. Positiivista välimatkaa elokuvalla on myös Hollywoodin keinotekoisiin, Orlando Bloomilla ja digiefekteillä koristeltuihin keskiaikamahtailuihin. Arnissa on tuotantomaansa ansiosta rehellistä ja kirkasta skandinaavisuutta.

Eeppisen taide-elokuvan sijaan Arn – temppeliritari on aikakaudestaan harmillisen irrallinen miekanheiluttelu, jonka tasapainoilu historiallisuuden ja sadun rajamailla kallistuu lopulta turvallisen romanttisen seikkailun puolelle. Väkivaltaisista ja historialle uskollisista Arn-kirjoista olisi voinut filmata myös maanläheisemmän ja karumman kansalliseepoksen, ruotsalaisten oman Sormusten herran, ilman puhuvia puita ja rumia peikkoja.

Raisa Laukkanen

 © Film-O-Holic.com 21.2.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -