Kun tositapahtumiin perustuvan elokuvan kehyskertomukseksi on nostettu haastatteludokumentin teko tapahtuneesta, paljastaa jo elokuvan perusasetelma yhdessä kerrontarakenteen kanssa sen, miten tarinassa tulee käymään. Katsomisjännitteestä ei ole paljoa tietoa ja kaksituntinen kuluu ihmetellessä Kalifornian auringossa lorvivan löysäpersenuorison tekemisiä.

Nick Cassavetes tuskin koskaan nousee vanhempiensa kaltaiseksi elokuvavaikuttajaksi. Ohjaajana Cassavetes ei ole onnistunut monessakaan elokuvassaan. Onnistuneimmaksi teokseksi nostaisin hänen tuotannostaan kymmenen vuoden takaisen She's So Lovelyn, joka tavallisuudesta poikkeavana kolmiodraamana tarjosi kiinnostavia näkökulmia rakkauden teemaan. Vastaavaa innovatiivisuutta ei ollut enää Notebook – Rakkauden sivut -elokuvassa.

Ponnettomuus on myös Alpha Dogin ongelma. Tavoitteena on mitä ilmeisimmin hyvin toimeen tulevan valkoisen roskaväen henkisen alemmuustilan luotaaminen. Vanhempiensa taholta turvattua elämää viettävillä kalifornialaisnuorilla ei ole todellista tarkoitusta ja vastuuta elämästä. Yltäkylläisyyden luomassa arvotyhjiössä ei ole ymmärrystä moraalista, oikeudenmukaisuudesta saati ihmisarvosta. Terve järkikin on sumentunut loputtoman chillailun ja pilvenpolton seurauksena.

Valitettavasti tämä kaikki on nähty aiemmin ja paremmin – tai ainakin vakuuttavammin Larry Clarkin Bullyssa (2001). Clarkilla on tarvittavaa rohkeutta olla tarpeeksi suora ja konstailematon osoittaakseen kuvaamiensa hahmojen surullisen typeryyden. Cassavetesin hahmot ovat vain wannabe-hölmöjä ja -koviksia, jotka eivät vakuuta millään tasolla.

Elokuvan nimi viittaa suoraan alfa-urokseen: määrätietoiseen, järkevään ja vastuulliseen lauman johtajaan. Joko elokuvan nimi on ironiaa tai sitten teos on epäonnistunut, sillä yhtään alfa-karisman omaavaa hahmoa tai edes näyttelijää ei tarinassa ole, jos konkarit Bruce Willis ja Harry Dean Stanton jätetään laskuista. Noloin esimerkki karismattomuudesta on pop-prinssi Justin Timberlake, joka yrittää tatuoinneillaan olla kovasti vakuuttava, mutta herättää onnettomana pullamössönä enneminkin myötähäpeää.

Cassavetes ei glorifioi turhakkeiden elämää. Elokuvan loppu saavuttaa toteavuudessaan aavistuksen siitä ankaruudesta, mitä tällaisessa aihekäsittelyssä pitäisi olla läsnä läpi tarinan. Vaikka varttuneempi katsoja helposti näkeekin nuorten sisällöttömän elämän seuraukset, niin väistämättä jää miettimään mikä on nuorempien, Justin Timberlaken levyjä ostavien katsojien suhtautumistapa. Opettavuutensa jalosta päämäärästä huolimatta tämän kaltainen elokuva saattaa viime kädessä välittää varsin kyseenalaista arvo- ja asennemaailma, jossa tyhjäntoimittaminen on tavoiteltavaksi koettava itseisarvo elämälle.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 19.4.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -