Hollywoodin kultaisina vuosikymmeninä lajityyppielokuvan keskeisenä tuotannollisena rakenteena toimi hyväksi havaitun muotin kierrättäminen. Kun havaittiin naapuristudion tiettyihin raameihin sovitetun elokuvan tuovat rahaa kassaan, samoista aineksista jalostettiin omat versiot. Tätä nykyä ei enää juurikaan puhuta lajityypeistä samassa merkityksessä kuin 1940- ja 50-luvuilla, mutta hyväksi havaituille haaskoille pyrkivät silti useat elokuvatehtaat yhtä ahnaaseen malliin.

Historiallinen spektaakkelielokuva koki uuden tulemisensa Ridley Scottin Gladiaattorin (2000) myötä. Nyt vain hetki Troija-elokuvan (2004) jälkeen valkokankaille ratsastaa ohjaaja Oliver Stonen luotsaama Aleksanteri. Erotuksena edellä mainituista enemmän toimintavetoisista elokuvista Makedonian kuningas Aleksanteri Suuresta (jota elokuvassa näyttelee Colin Farrell) kertova kolmetuntinen spektaakkeli keskittyy aavistuksen enemmän päähenkilöönsä kuin tämän heiluttamaan miekkaan – vaikka välillä varmasti tavoitellaankin massiivisimman sotajoukkoja kuvaavan kohtauksen mainetta. Stonen muista elokuvista tuttu kriittinen suhtautuminen vallitsevan historiankirjoituksen totuuksiin loistaa kuitenkin nyt poissaololla, ja ohjaaja tuntuu veistävän elokuvansa päähenkilöstä idealisoitua patsasta varsin karkein ottein.

Aleksanteri syntyi vuonna 356 ennen ajanlaskun alkua. Hän oli kuningas Filippos toisen (elokuvassa Val Kilmer) ja epeiroslaisen prinsessa Olympiaksen (elokuvassa Angelina Jolie) poika, joka peri nuorena isänsä kruunun tämän jouduttua salamurhan kohteeksi 336 eaa. Kostettuaan isänsä murhan Aleksanteri jatkoi tämän valloitussuunnitelmaa hyökäten Persiaan vapauttaakseen persialaisten vallassa olleet kreikkalaiskaupungit. Valloitettuaan Vähä-Aasian sisäosat hän kuitenkin jatkoi voittoisaa kampanjaansa muun muassa Syyriaan sekä Egyptiin ja julisti itsensä koko Aasian kuninkaaksi. Hän jatkoi pitkää sotaretkeään myös Intiaan mutta joutui kääntymään takaisin, koska hänen armeijansa ei enää halunnut kulkea pidemmälle. Hän ehti valloittaa käytännössä koko siihen asti tunnetun maailman alle 33-vuotiaana – ennen äkillistä kuolemaansa vuonna 323 eaa.

Lähteenä Stone on käyttänyt Robin Lane Foxin kirjoittamaa elämänkertaa, mutta itse elokuvan historiallinen sisältö ei juuri koulukirjoista eroa. Aleksanteri esitetään sivistyneenä ja kansojen parasta tahtovana suurmiehenä, jonka luonteenpiirteitä peilataan lähinnä kuuluisien taistelujen ja vaikeuksien kautta. Sivujuonteeksi nousee kuninkaan rakkauselämä erityisesti Roksane-vaimon (elokuvassa Rosario Dawson) sekä Aleksanterin lapsuudenystävän ja miespuolisen rakastetun Hefaistoksen (elokuvassa Jared Leto) ristivedossa. Miesten keskinäisen rakkauden kuvaaminen on jopa nykyamerikkalaisin mittapuin kainoa, ja sen vihjeiksi ohjaaja viljelee lähinnä pitkästyttävää dialogia ja loputtoman määrän halauksia.

Elokuvana Aleksanteri tuntuu rikkonaiselta niin rakenteensa kuin juonen kuljettamisenkin kannalta. Tapahtumia avataan takautumana vanhan Ptolemaioksen (jota elokuvassa näyttelee Sir Anthony Hopkins) kertoessa niitä kirjureille. Palaset eivät kuitenkaan aina tunnu läheskään yhteismitallisilta, ja ajoittain kerronnan tempo laahaa lähes kiusallisen selvästi. Tämä on sinänsä varsin hämmästyttävää, koska kyseessä on ohjaaja, joka on näyttänyt taitonsa nimenomaan mutkikkaiden rakenteiden ja historiallisen painolastin käsittelyn mestarina esimerkiksi elokuvissa JFK (1991) ja Nixon (1995). Visuaalinen ylöspano muiden puitteiden ohella on tietysti ensiluokkaista, mutta näyttelijät jäävät paperinohuiksi. Etenkin Colin Farrell on välillä pahasti eksyksissä Aleksanterin hahmonsa kanssa, ja ensimmäistä kertaa Farrell tuntuu myös elkeineen liian pieneltä näyttelemäänsä rooliin. Asiaa ei myöskään auta paisutetut repliikit, jotka tuntuisivat liian suurilta varmasti jokaisen kuolevaisen suuhun.

On valitettavaa, että Stone ei käytä elokuvansa tarjoamia mahdollisuuksia lähes lainkaan. Epäselväksi jää esimerkiksi kanta siihen, että yhdistyivätkö kansat Aleksanterin sotaretken myötä, vai korvautuiko yksi hallitsija vain toisella? Kiillottaessaan yksinvaltiaasta ja armottomasta sotapäälliköstä historiallista kiiltokuvapoikaa Stone tuntuu melkein vihjaavan, että kansojen välinen tasa-arvo voidaan toteuttaa myös valloittamalla ne yhden hallitsijan ikeen alle. Se, onko aiemmin radikaalina tunnettu ohjaaja näin kääntynyt kotimaansa nykyisen ulkopolitiikan kannattajaksi, jääköön jokaisen itse päätettäväksi. Joka tapauksella Aleksanterilla ei itsellään ole juuri mitään tarjottavaa.

Juha Wakonen

 © Film-O-Holic.com 25.11.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -