Vaikka Aleksanteri Suuresta kerrottavaa jälkipolville riittääkin, ei tästä elokuvasta voi samaa sanoa. Jo nyt liki kolmetuntiseksi venähtänyt pätkä ylittää kyllä omat rajansa täysin, saati sitten että Oliver Stone olisi marssittanut 3 tuntia 45 minuuttia kestävän alkuperäisen näkemyksensä kaiken kansan katseltavaksi. Aleksanteri Suuren elämän selostus lapsuuden päivistä kuolemaan saakka on alusta loppuun surullista räpiköintiä niin ohjaajamestari Stonelta kuin kuuluisalta näyttelijäkaartiltakin. Positiivista sanottavaa löytyy lähinnä kuvauksesta, joka on erinomaista, varsinkin taistelukohtaukset onnistuvat paremmin kuin mainiosti. Nekin vain on jätetty turhaan sivuosaan, kun elokuva keskittyy ennemmin lätisemään Aleksanterin suuruudesta kuin itse asiassa näyttämään sitä.

Pitkiä aikahyppyjä sisältävä tarina alkaa Aleksanterin traumaattisen lapsuuden kuvauksesta, siirtyen hitaanlaisesti tämän maailmanvalloituskuvioihin. Isä Filippoksen kuoltua uuden kuninkaansa Aleksanterin johdolla makedonialaissankarit, joista suuri osa muuten vääntää oudosti joko irkku- tai skottienglantia, säntäävät suin päin taistoon aina Intian sademetsiin saakka, kunnes alkaa kyllästyttää. Ja sitten lähdetään takaisin. Kaiken tämän muisteloi sotaretkillä 40 vuotta aikaisemmin mukana ollut vanha Ptolemaios (Anthony Hopkins), jonka hahmo tuntuu täysin turhalta täytteeltä, jolla tarinaa on vain tarpeettomasti hidastettu.

Lapsuuden traumoista saadaan sopiva motivaatio Aleksanterin suuruudenhulluille maailmanvalloituspuuhille, kun juopon isän haamu ja dominoiva äiti ajavat nuoren miehen entistä kauemmas kotoa. Samalla kuningas kuvataan kuitenkin jo ensimmäisenä tasa-arvoisista, yhdistyneistä kansakunnista haaveilijana, jonka merkitys näkyy vielä vuosituhansien päästä. Haloo! Aleksanteri Suuri oli kuitenkin lähinnä barbaarikansoja teilaava ja valloittava oman sivistyksensä esitaistelija ja tyranni, jonka strategiset kyvyt olivat toki huomattavat. Elokuvaeeposten into tehdä entisajan suurmiehistä sankareita nykymaailman mittapuiden mukaan alkaa mennä jo niin yli, että oksat pois. Yli-ihannoitua näkemystä ei onnistuta edes perustelemaan itse tarinassa, kun Aleksanteri vain lähinnä esittää suuria näkemyksiään tekemättä oikeastaan mitään niiden eteen.

Näyttelijäsuoritukset ovat niin masentavia, että ala-asteen joulujuhlissakin näkee parempaa työskentelyä. Puupökkelöistä pahin on itse Aleksanteria esittänyt Colin Farrell, joka sentään esimerkiksi Phone Boothissa onnistui niljakkaana agenttina mainiosti. Tosin osan syystä voi laittaa tietysti käsikirjoituksen piikkiin, kun miehen suuhun on laitettu järjenhiventäkään vailla olevia lausahduksia. Kun kommunikaatio elokuvassa usein vielä tapahtuu huutaen räkä poskella, eivät muutkaan sankarit onnistu vakuuttamaan. Angelina Jolie, Aleksanterin äitinä, näyttää edelleen yhtä kauniilta kuin ennenkin, mutta barbaariroolin korostamiseen käytetty aksentti kyllä vie viimeiset ihailun rippeet. Eipä äitimuori myöskään vanhene Aleksanterin 20-vuotispäivään mennessä vielä yhtään. Kohtalaisen roolisuorituksen tekee kuitenkin yllättävästi Val Kilmer, joka pöhöttyneenä kuningas Filippoksena täyttää saappaansa paremmin kuin muut edellä mainitut yhteensä.

Vaikka Aleksanterin eniten etukäteishuomiota herättänyt piirre, päähenkilöiden biseksuaalisuus ja sen kuvaus kertovatkin autenttisemmin antiikin elämäntavoista kuin esimerkiksi Troija-elokuvassa, jossa oltiin tiukasti puhtaan heteroseksuaalisia, tuntuu Aleksanteri tekevän miesten välisistä suhteista ennen kaikkea tirkistelyn kohteen, eikä niinkään kuvaavan kahden ihmisen välistä rakkautta sellaisenaan. Mutta kaipa sitä katsojia näinkin saadaan, edes sitten kauhistelemaan menneiden aikojen rappiota, kun ei elokuvasta oikein muuta tarjottavaa löydy. Lässähtänyt ja veltto tarina on tasapaksua puuroa, joka ei mitenkään vakuuta Aleksanterin suuruudesta.

Tiina Forsberg

 © Film-O-Holic.com 25.11.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -