| 28
viikkoa myöhemmin
Lapsissa on
tulevaisuus
Jatko-osat ovat
pelottavia, etenkin kauhuelokuvien
toiset luvut. Varauksellisuus 28
viikkoa myöhemmin elokuvaa
kohtaan karisi kuitenkin jo
alkuminuuteilla. Kerrankin jatko-osa,
joka luo jännitteensä omin avuin. Idea
toki periytyy Danny Boylen ohjaamasta 28
päivää myöhemmin elokuvasta,
mutta täysin uusiutunut tekijäkaarti
on rakentanut juonesta ja
henkilöhahmoista itsenäisen
kokonaisuuden.
 Tarina
jatkuu siitä, mihin Boyle lopetti.
Raivotautiset ovat menehtyneet
virukseensa ja Lontoota on ryhdytty
uudelleen asuttamaan. Sotatila on
julistettu taudin kontrolloimiseksi ja
niinpä yhdysvaltalaiset sotilaat ovat
jälleen kerran rientäneet pelastamaan
raunioitunutta Eurooppaa. Kuten arvata
saattaa, pian raivotauti on löytänyt
kanavansa uuteen tuhoaaltoon ja puolin
jos toisin otetaan kovat keinot
käyttöön.
Espanjalaisen
ohjaajan, Juan Carlos Fresnadillon
tarina luo mielenkiintoisen kontrastin
1970-luvun kauhuelokuvien perheteemalle.
Muun muassa Romeron Elävien
kuolleiden yö ja Friedkinin Manaaja
tuhosivat ydinperhettä olan takaa.
Tuolloin vastuu sysäytyi lasten
kontolle näiden käännyttyä
vanhempiaan vastaan. 28 viikkoa
myöhemmin jahtaa yhtä lailla
ydinperhettä, mutta nyt pahan alku ja
juuri löytyy vanhemmista.
 Syyllisyydentuntoisena
isänä nähdään vakuuttava ja
elokuvalle kasvot antava Robert Carlyle.
Siirtyminen huolehtivan isän roolista
maaniseksi tappokoneeksi on lasten
näkökulmasta sydäntä raastavaa.
Ydinperheen sorruttua muut aikuiset ovat
valmiita auttamaan lapsosia, mutta
kaaoksen keskellä vastuun kantaminen
vaikeutuu.
Perheen lapset
edustavat kaiken pahan keskellä
viattomuutta vallan oivallisesti. Koko
maan ainoina lapsiasukkeina Sally ja
Jacob saavat kantaa harteillaan muiden
uskon tulevaisuuteen. Jopa silloin, kun
käänteet pahempaan painuvat lasten
tilille, he näyttäytyvät pikemminkin
uhreina kuin aktiivisina toimijoina.
Elokuva on oivaltava
kuvaus siitä, miten yhteiskunnan
tukiverkot sortuvat yksi kerrallaan.
Kauhugenrelle uskollisesti tuhoaminen on
toisaalta metaforista, toisaalta
äärimmäisen näyttävää ja
konkreettista, kun ihminen hyökkää
omia aikaansaannoksiaan ja muita
vastaan.
Verrattuna
ensimmäiseen osaan perheteema tuo
elokuvaan tervetullutta jännitettä.
Fresnadillo ei kuitenkaan ole unohtanut
kauhufaneja. Verta ja irtopäitä on
tarjolla yllin kyllin lajin harrastajien
tarpeisiin. Harmillista, että
paikoittain splatter-efektit vyöryvät
päälle oman itseisarvonsa takia.
Ohjaaja olisi voinut luottaa enemmän
tarinan apokalyptiseen voimaan kuin
päälle liimattuihin groteskeihin
lähikuviin.
Outi Hakola |
