Emilia Pérez valkokangas

Viime viikonloppuna Emilia Pérez kahmi Golden Globe -gaalassa kaikista elokuvista eniten palkintoja. Näistä kirkkain oli parhaan musikaalin tai komedian pysti, toinen gaalan kahdesta parhaan elokuvan tunnustuksesta. En tiedä pitääkö tämä järjenvastainen lopputulos pistää enemmän teoksen epäsovinnaisen kerronnan vai teoriassa kiinnostavien aiheiden piikkiin, mutta missään tapauksessa tällä keisarilla ei ole vaatteita. Tovi on vierähtänyt siitä, kun tyylin teeskentelyllä on ratsastettu näin pitkälle.

Lähtökohdat vaikuttavat lupaavilta. Rita (Zoe Saldaña) on elämäänsä tyytymätön asianajaja Meksikossa. Hän saa odottamattoman tilaisuuden muuttaa elämänsä suuntaa, kun vaikutusvaltainen kartellipomo Manitas (Karla Sofía Gascón) tiedustelee hänen palveluksiaan. Myös Manitas kaipaa kipeästi uutta polkua maailmassa, ja heidän tiensä kietoutuvat toisiinsa syvemmin kuin oli tarkoitus.

On vaikea uskoa, miten epämiellyttävä ja teknisesti ontuva Emilia Pérez on. On kuin koko projekti olisi suunniteltu epäsovinnaisten ilmaisukeinojen Excel-taulukkona. Kohtaus ja kuva toisensa perään on ylityylitelty, ihmiset ja aidot tunteet niiden ikeessä. Pitkään keskitytään kartellien uhrien surkutteluun, mutta siitä kasvava sivujuoni ei johda mihinkään. Isojen teemojen ympärillä pyöritään vain näön vuoksi. Mihinkään ei tartuta.

Erityisen vaivaava tyylivalinta on kovan valon käyttö, joka käy toisinaan holtittomaksi. Useat kohtaukset, erityisesti loppupuolella, vaativat siristelyä, jotta tapahtumia voi seurata. Erityisesti tämä on ongelma näyttelijätyöskentelylle. Katsojana on vaikea päästä kiinni hahmojen tunne-elämään, kun heitä ei aina näe kunnolla.

Kuten Joker: Folie à Deux (2024), Emilia Pérez on toteutettu musikaalina ilman ilmeistä syytä tai ammattitaitoa. Kappaleita ei ole vaivauduttu liittämään luontevasti osaksi kerronnan kaarta. Perinteisesti elokuvamusikaalissa hahmot puhkeavat numeroon, kun tunne ylittää arkisen ilmaisun rajat – olisihan riittämätöntä, jos Gene Kelly vain jutustelisi sadepisaroille. Emilia Pérezissä on joitakin tällaisia hetkiä, mutta ne ovat harvassa. Valaanosa kappaleista tapahtuu täysin turhissa hetkissä, ja ne ovat niin lyhyitä, että niiden syytä olla olemassa ei edes kehtaa jäädä miettimään.

Paras asia mitä kappaleista voi sanoa on, että ne tuskin jäävät soimaan päähän. Espanjakieliset sanoitukset toistelevat läpiperattuja tunteita vailla inspiraatiota eivätkä sytytä edes kuivaa takkaa. Ainut englanniksi esitetty kappale on infantiili provokaatio, joka houkuttelee käyttämään tekotaiteen pelättyä termiä. Saldañan esittämät koreografiat sentään muistuttavat hänen olevan karismaattinen esiintyjä. Nekin pilataan kameratyöskentelyllä, jonka hektinen pomppiminen sinne tänne estää pienenkin esteettisen nautinnon.

Transsukupuolisuus on aihe, jonka näkyvyys taide-elokuvassa on selvässä nousussa. Emilia Pérez yrittää osallistua tähän diskurssiin moraalisesti ristiriitaisen hahmon kautta, mikä avaa kiinnostavia mahdollisuuksia. Yhtäkään niistä ei hyödynnetä. Transsukupuolisuutta käsitellään elokuvassa pääasiassa karkeasti dualismina ja metaforana, tapahtuen valtaosin katsojaa varten lausuttujen latteuksien kautta, kuten suurin osa muistakin teemoista. Transsukupuolisuus ansaitsee tulla käsitellyksi yksilön kokemuksen kautta, ei ympäripyöreinä kliseinä korulauseissa.

Ikävimpiä asioita kritisoida on kunnianhimoinen elokuva. Ajatuksen riskialtista lennokkuutta soisi monelle elokuvalle kulauksen tai kaksi lisää. Juuri siksi on niin surku, kun riskit muuntuvat pikkunäppärien kerronnan keinojen yliviljelyksi niin, että jäljellä on koherentin teoksen sijaan vain oman navan narsistista tuijottelua. Jossain Emilia Pérezin syövereissä on potentiaalia useampaankin elokuvaan identiteetistä ja Meksikon sosiaalisista ongelmista. Valkokankaalle päätyi ensimmäinen hahmotelma käsikirjoituksen luonnoksesta.