Ei karhuja valkokangas

Jafar Panahi (s. 1960) lukeutuu Iranin merkittävimpiin nykyohjaajiin. Iranilaista yhteiskuntaa mikrotasolla tarkastelevan Panahin töistä on välittynyt selkeä yhteiskuntakritiikki ja ohjaajalle on vuosien saatossa langetettu kotimaassaan jopa vankilatuomioita.

Panahi nousi elokuvamaailman tietoisuuteen Cannes-palkitulla esikoisellaan Valkoinen ilmapallo (1995). Elokuvillaan Naiset paitsiossa (Offside, 2006), Taxi Teheran (2015) ja Kolmet kasvot (2018) ohjaaja on tullut tunnetuksi myös laajemmin. Panahin elokuvat valottavat kiinnostavasti tavallista iranilaista arkea nostaen samalla esiin yhteiskunnallisia ongelma- ja kipukohtia. Asioita saatetaan ilmaista varsin suoraankin, mutta ei syyttävästi. Sanottava rakentuu huomioiden kautta.

Viimeisimmissä elokuvissaan Taxi Teheran ja Kolmet kasvot sekä nyt uusimmassa teoksessaan Ei karhuja (2022) Panahi on käsikirjoittamisen ja ohjaamisen lisäksi itse myös keskeisessä roolissa esittäessään itseään. Lopputuloksena on mielenkiintoinen kerronnan muoto, jossa näytelty elokuva on puettu dokumentaristisen mielikuvan synnyttävään kaapuun.

Elokuvassa Ei karhuja Panahi on vetäytynyt Teheranista syrjäiseen vuoristokylään. Häilyvän nettiyhteyden välityksellä Panahi yrittää etäohjata elokuvaa pariskunnasta, joka suunnittelee Iranista lähtöä. Kylässä asuessaan Panahi joutuu tahtomattaan todistajan rooliin kolmiodraamassa, joka aiheuttaa kyläläisissä kuohuntaa. Ja kaiken yllä leijuu varjo valvovista viranomaisista.

Temaattinen ydin pureutuu nuoren ja koulutetun sukupolven maastapakoon. Panahin poika Panah Panahi käsitteli teemaa lämminhenkisen perhetarinan kautta elokuvassaan Soratie (2021). Isä-Panahin tulokulma on suoraviivaisempi ja raadollisempi. Nuorten ja koulutettujen tulevaisuuden näkymät ovat Iranissa ankeat, joten rajan yli suuntaaville katseille löytyy ymmärrystä. Toisaalta kyse on pakenemisesta, joka ei ratkaise mitään. Iranin kaltaisessa yhteiskunnassa asiat voivat muuttua vain sisältäpäin ja muutokseen tarvitaan avoimesti uudella tavalla ajattelevia.

Arkea ja elämän yksityiskohtia paikoin pikkutarkastikin kuvaava Panahi osoittaa tavallisten ihmisten perimmäisen samankaltaisuuden arvoista ja asenteista huolimatta. Kaupunkilaiselle pikkukylän tavat ja perinteet voivat tuntua käsittämättömiltä, mutta ne ovat osa kyläyhteisön elämää ja järjestystä. Keino jäsentää elämää, jossa huolehditaan niin omista läheisistä kuin vieraista. Kyse on inhimillisyydestä, jonka muodot ja keinovalikoimat ovat maaseudulla erilaisia kuin kaupungissa, jossa edistyksellisyys avaa, tai sen ainakin pitäisi avata, uusia väyliä ja keinoja inhimillisyyden toteutumiselle.

Autoritaarisissa järjestelmissä valtaapitävät suosivat perinteitä, koska perinteistä kiinni pitävät ihmiset ovat ennustettavuudessaan helpommin hallittavia. Edistyksellisyyteen liittyy aina ennustamattomuutta, mikä on valtaansa pakonomaisesti tarrautuneille suurin uhkakuva. Siksi edistystä pidetään vastustettavana haittana, vaikka sen hyödyt olisivat yleisellä tasolla kiistattomia tulokulmasta riippumatta. Erilaisten ihmisten yhteensovittaminen on vaikeaa heidän periaatteellisesti yhteisistä perusinhimillisistä arvoistaan huolimatta. Haasteellista yhtälöä ratkottaessa yksilöt maksavat valitettavan usein sen korkeimman hinnan. Toivoa paremmasta tulevaisuudesta on silti oltava.

Oman ulottuvuutensa Panahin elokuvaan antaa tietoisuus Iranin valtakoneiston asettamasta uhasta yhteiskunnallisen keskustelun käymiselle. Jafar Panahin osalta kyse konkretiasta, sillä kuvausten jälkeen hänet vangittiin ja tuomittiin vankeuteen, josta hänet on tietojen mukaan vapautettu tämän vuoden helmikuussa.

Läntisissä sananvapautta vaalivissa demokratioissa voi olla vaikea hahmottaa, millä riskillä taiteilijat työtään muualla tekevät. Siinä missä Iranin kaltaisissa yhteiskunnissa taiteilijat nähdään usein myös ihmisoikeustaistelijoina, meillä taiteentekijät yleistetään turhankin helposti tuottavuuden näkökulmasta tarpeettomiksi taivaanrannanmaalareiksi. Tällaiselle vähättelylle ei pitäisi suoda tilaa, sillä taiteella on aina roolinsa vapaan yhteiskunnallisen keskustelun ylläpitäjänä, ei taiteilijoita muutoin autoritaarisissa järjestelmissä vainottaisi. Mikäli taiteen valta ja merkitys unohdetaan ja sivutetaan, saatetaan vapaissakin demokratioissa kuin huomaamatta lipsahtaa tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisen keskustelun käymisestä heiluu häkki.