Edge of Tomorrow valkokangas

Edge of Tomorrowin (2014) lähitulevaisuudessa meteoreilla Maahan ratsastaneet mimic-avaruusoliot ovat vallanneet enimmän osan Eurooppaa. Ihmiskunta on kovilla, mutta sodan kulku kääntyy, kun upouuteen taisteluhaarniskaan puettu Rita Vrataski (Emily Blunt) laittaa yhdessä taistelussa örkkejä poikki ja pinoon satapäin. Varmoina voitostaan ja teknologiaansa luottaen liittoutuneet aseistavat koko armeijansa eksorangoin. Tarkoitus on pistää invaasiolle stoppi maihinnousulla Ranskan rannikoille, aivan kuten seitsemänkymmentä vuotta sitten näihin aikoihin.

Samaan aikaan sotaponnistusten PR-upseerina toimiva mainosmaakari William Cage (Tom Cruise) joutuu erimielisyyksiin päällystön kanssa ja työnnetään rangaistuksena etulinjaan. Vailla sotilaskoulutusta Cage kaatuu ensimmäisten joukossa, mutta saa kuollessaan kasvoilleen alien-verta ja samalla kyvyn elää saman päivän uudelleen ja uudelleen – kunhan vain muistaa kuolla kunnolla ja välttää verensiirron. Vähitellen Cage yhdessä saman voiman omanneen Ritan kanssa oppii yrittäen ja erehtyen päihittämään pahikset ja pelastamaan maailman.

Viimevuotisen Cruise-scifin, tylsän ja kliseisen Oblivionin (2013) tavoin tämänkin elokuvan asetelma on hölmö ja kopioitu surutta lukuisista tieteiselokuvista, erityisesti Aliens – paluusta (1986), Starship Troopers – Universumin sotilaista (1997) sekä Source Codesta (2011). Tummanpuhuvasta Edge of Tomorrowista tulee kuitenkin Oblivionin sijaan ensimmäisenä mieleen Cruisen Steven Spielbergin kanssa tekemät scifielokuvat. Eikä ihme, sillä leffan takana on tarpeeksi talenttia ja tekemisen riemua aina erinomaisen Medusan verkon (2002) ohjanneesta Doug Limanista lähtien.

Edge of Tomorrowin alku on erityisen hieno. Cruise esittää pitkästä aikaa henkilöä, joka on pieni sekä fyysisesti että henkisesti – ja tekee tämän hyvin. Tietysti Cruise muuttuu nopeasti tavanomaiseksi toimintasankariksi, mutta mikä tahansa kehitys yksiulotteiselta Cruiselta missä hyvänsä elokuvassa on aina ilahduttavaa. Samoin Pelastakaa sotamies Ryania (1998) mukaileva taistelukohtaus on paikoin yhtä intensiivinen ja epätoivoinen kuin esikuvansa.

Kun aikasilmukka alkaa, on olennaista miten elokuva selviää toistosta muuttumatta tylsäksi. Edge of Tomorrow tekee tämän itseironisella, omille kliseilleen nauravalla huumorilla. Välillä liiskaudutaan ihan kokeilumielessä auton alle, välillä lähdetään kaljalle kuolemaan. Jos elokuvan ikäraja olisi voitu hilata hieman ylöspäin, olisi tässä ollut oiva aukko vielä verekkäämmälle hirtehishuumorille. Sama itsensä tiedostaminen näkyy myös elokuvan tietokonepelimäisessä tallenna–lataa-asetelmassa. Juuri ennen kuin kuolo korjaa, kehottaa taisteluhaarniska Cagea toistuvasti “lataamaan”. Vitsi hymyilyttää loppuun asti.

Edetessään elokuva muuttuu melankoliseksi ja mukaan tulee myös ripaus draamaa. Toiminta säilyy etualalla, mutta psykologiset suvannot painottavat toiminnan keskiössä ja sen panoksena olevia ihmisiä. Samaa tarkoitusperää ajavat tarkoin mietityt sivuosat. Brendan Gleeson hallitsee kohtauksia jääräpäisenä kenraalina. Äijäroolien erikoismies Bill Paxton tekee hersyvän kersantinrooliin, ja sotilaiden machoilu on muutenkin kuin parhaimmista kasarileffoista.

Visuaalisesti elokuva on komea. Muun muassa Michael Mannille kuvanneen Dion Beeben autiot maisemat ovat näyttäviä, samoin ovat erikoistehosteet ja lavasteet, jotka kaikki tukevat tarinaa. Stereoskopia on säästeliästä. Mukana on pakollista kasvoille räiskyvää tulta ja tulikiveä, mutta varsinaisia gimmickejä ei ole elokuvaan uppoutumista häiritsemässä. Tummasävyinen 3D sopii ränsistyneeseen Aliens-estetiikkaan mainiosti.

Harmittavasti CGI-videopelihirviöt eivät ole järin pelottavia ja ovat tarpeettoman suuressa kontrastissa elokuvan muuhun art directioniin. Silti olennot ovat aidosti outoja ja toisia. Suurempina joukkoina digimöröt näyttävät liki luonnonkatastrofilta, mikä lisää elokuvan pinnallisiin analogioihin natsien lisäksi myös ympäristöulottuvuuden. Samoin loppurymistely on muuhun elokuvaan verrattuna laimea, muttei onneksi kestä kolmea varttia, kuten nykyisin on tapana.

Kun kesän tulevia ensi-iltoja Transformers-jatko-osineen katselee, voi jo ennakkoon arvata, että Edge of Tomorrow on se kauden valopilkku. Teinipojille tätäkin julisteista lähtien markkinoidaan, mutta sen verran ulottuvuutta ja pilkettä silmäkulmassa elokuvalla on, että sen voi aikuinen katsoa ilman tarvetta regressoitua esipuberteettiin. Kohdeyleisönkin uskoisi elokuvaa rakastavan.