Kun pohja putoaa

Alzheimer on salakavala tauti. Se alkaa ilmoitella itsestään pienin merkein, yksittäisten sanojen tai asioiden katoamisina siellä ja täällä, mikä on helppo kuitata hajamielisyydellä. Lopulta taudin rappeuttamana ihminen ei tiedä omaa nimeäänkään saati tunnista lähiympäristöään. Eikä parannuskeinoa tähän muistisairauteen ole, ainoastaan tautia hidastavaa lääkitystä.

Still AliceEdelleen Alice (Still Alice, 2014) on yksityiskohtainen kertomus Alzheimerin taudin vaikutuksesta yhden perheen elämään. Julianne Moore on Alice Howland, tunnustettu kielitieteilijä ja professori, joka elää mukavaa elämää neurotieteilijämiehensä Johnin (Alec Baldwin) kanssa New Yorkissa. Viisikymppinen Alice alkaa hetkittäin unohdella asioita työssä ja arjessa, ja epäillessään aivokasvainta hakeutuu neurologin pakeille. Lopulta Alicella todetaan harvinainen varhaisiän Alzheimerin tauti. Tauti voi siirtyä perinnöllisesti myös jälkikasvulle, joten tämä tieto Alicen kolmelle aikuiselle lapselle diagnoosista kertoessa tuo mukaan oman lisädraamansa.

Alzheimer mielletään usein vanhojen ihmisten taudiksi. Sitä kuvataan hoitokodeissa viruvien vanhusten kohtalona hiipua pois, täydellisen irrallisina jo tästä maailmasta. Edelleen Alice kertoo liikuttavin ja intiimein kääntein taudin alkuvaiheista, miten juuri kielellään ja älyllään itseään identifioivan ihmisen maailma murenee vähitellen, vääjäämättömästi. Kielitieteilijänä Alice tuntee itseilmaisun merkityksen erityisen hyvin, ja tämän itseilmaisun vähittäinen riisto tekee hänen kohtalostaan entistä raadollisemman.

Still AliceAlkuun Alice tekee säännöllisesti lääkärinsä ohjeistamana muistiharjoituksia, sillä aivojen aktivoinnilla saattaa taudin etenemiseen olla hieman hillitsevää vaikutusta. Arvostetun tutkijan ja professorin elämä on perustunut pitkälti työnteolle, ja työelämästä poisjääminen onkin hänelle ehkä se kovin paikka. Taudin aiheuttamaa hämmennystä tarkastellaan kuitenkin myös muun perheen näkökulmasta kiihkottomasti. Miten omituinen ja vaivaannuttavakin on hetki, jolloin äiti ei yhtäkkiä tunnistakaan lastaan, tai löydä kesähuvilansa vessaa, vaikka vielä hetki sitten oli mieleltään täysin kirkas.

Ennen niin tuttujen asioiden katoaminen ja tästä aiheutuva paniikki ja alati etenevän kokonaisvaltaisen haurastumisen tajuaminen Alicen elämässä on käsinkosketeltavaa, jopa siinä määrin, että tarinaa voisi helposti uskoa tositapahtumiin perustuvaksi. Aviomies ei tahdo ensin myöntää vaimonsa sairastumista, ja lopulta etäännyttää itsensä asiasta edistämällä lähinnä omaa uraansa ignoroiden koko ajan huonompaan kuntoon menevää vaimoaan. Alice puolestaan koettaa kuvailla olotilaansa miehelleen: on kuin pohja kaikelta putoaisi kokonaan pois ja tilalle tulisi vain tyhjää.

Still AliceLapsista Kristen Stewartin ilahduttavasti näyttelemä Lydia muuttaa näyttelijänuransa käynnistyksen keskeltä Los Angelesista takaisin äitinsä luo New Yorkiin huolehtimaan tästä. Samalla hän luo äitinsä kanssa aiempaa tiukemman ja läheisemmän suhteen muiden sisarusten kadotessa taustalle.

Mooren ja Stewartin herkästi ja samalla romuluisesti luoma äidin ja tyttären kemia ja vuoropuhelu ovat elokuvan kantavia tukipilareita, antaumuksellista näyttelijäntyötä ilman yltiöpäistä sentimentaalisuutta, johon elokuva ei muutenkaan sorru. Twilight-elokuvista tutulta Stewartilta on aiemmin nähty tukku vaivaantuneen keskenkasvuisia rooleja, eikä hän ole oikein ollut niissä nahoissaan. Nyt Stewartin kiehtova yhdistelmä kulmikkuutta ja aikuiseksi kasvamista ilmentää hienosti äidin ja tyttären suhteen syvenemistä. Lapsesta tuleekin auttaja, ja vanhemman on otettava apu vastaan.

Still AliceMonta kertaa aiemminkin ehdolla ollut Julianne Moore sai roolistaan Oscarin. Hänen työnsä Alicena on niin luontevaa, uskottavaa ja vaivatonta, että palkinnon voi sanoa menneen oikeaan osoitteeseen. Vanha vitsihän on, että etenkin naisnäyttelijät Hollywoodissa on usein palkittu jonkinlaista muodonmuutosta vaativasta roolista. Huoran tai muuten fyysisesti puutteellisen naisen rooli on myös ollut potentiaalinen Oscar-magneetti. Erityiskiitosta saa, jos on uskaltanut ”rumentaa” itsensä vaikkapa lihomalla roolia varten tai leikkaamalla tukkansa lyhyeksi. Muistelkaapa vain Holly Hunteria mykkänä Adana Pianossa, Charlize Theronia Aileen Wuornosina Monsterissa, Nicole Kidmania Virginia Woolfina tekonenineen Tunneissa, Hilary Swankia Brandon Teenana Boys Don’t Cryssa, Anne Hathawayta kuolevana prostituoituna Les Misérablesissa jne.

Edelleen Alicessa ei mennä groteskiin vaiheeseen, jossa ihminen on enää vain riutuva kasa luita ja nahkaa. Tätä ei vaadita, sillä kaiken tarvittavan voi kertoa tiiviimminkin. Taudin etenemisen pystyy kyllä kuvittelemaan mielessään. Elokuva ei itse kasva aivan Mooren suorituksen kokoiseksi, mutta koherenttiudessaan se pysyy napakasti koossa, eikä lähde rönsyilemään turhille sivupoluille.

Mooren tunnustus roolistaan on siinäkin mielessä arvokas, että näyttelijä on jo 55-vuotias. Se on Hollywoodissa naiselle paljon, semminkin kun puhutaan siitä, että naisnäyttelijät katoavat elokuvista sen jälkeen, kun täyttävät neljäkymmentä, eikä kunnon rooleja heille enää kirjoiteta. Tässä elokuvassa Moore vie koko potin, ja on toki muutenkin saanut tehdä kiinnostavia töitä viime vuosina, kuten elokuvissa A Single Man ja The Kids Are All Right. Moorella on taito olla yhtä aikaa hienostuneen herkkä ja arkisen voimakas ja lämmin.

Elokuvan ohjaaja-aviopari Michael Glatzerilla ja Wash Westmorelandilla on omakohtaista kokemusta rappeuttavista sairauksista. Glatzer nimittäin sairasti lihasten toimintaa surkastuttavaa ALS-tautia ja menehtyi siihen aivan äskettäin, 10.3.2015. Tämä tuonee oman lisänsä elokuvan ajankohtaisuuteen ja koskettavuuteen.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 5 henkilöä


Powered by Preview Networks