Dredd 3D valkokangas

Kunnollista Judge Dredd -adaptaatiota on odotettu pitkään. Tänä vuonna tuli 35 vuotta täyteen siitä, kun Dredd teki ensiesiintymisensä brittiläisen 2000AD-skifiantologian sivuilla. Sen jälkeen John Wagnerin ja Carlos Ezquerran luomasta hahmosta ja dystopiasta on ollut moneksi. Suomessa Dreddiä on julkaistu lehti- ja albumimuodossa 1980- ja 1990-luvuilla.

Judge Dredd, vuoden 1995 filmatisointi, jossa oli pääosassa Sylvester Stallone, tappoi toiveet kunnollisesta adaptaatiosta pitkäksi aikaa. Elokuva floppasi kaikin tavoin. Nyt on vihdoin sen kunnollisen adaptaation vuoro. Oleellista lienee se, että tekijöinä ovat sarjakuvan hyvin tuntevat britit. Käsikirjoittajana ja tuottajana on toiminut Alex Garland (28 päivää myöhemmin) ja ohjaajana Pete Travis (Vantage Point). John Wagnerkin otettiin mukaan konsultoimaan.

Dredd 3D on juuri sitä, mitä Dredd-adaptaatiolta toivoa voi: sarjakuvan sävy on säilytetty kutakuinkin ennallaan, päähahmoa ei ole lähdetty muokkaamaan ja jokaiseen osa-alueeseen on panostettu kunnolla. Elokuvaa ei ole yritetty edes tehdä laajalle yleisölle. Sarjakuvien tunteminen ei ole tarpeen, vaikka sinne tänne on ripoteltu niistä tuttuja yksityiskohtia.

Sarjakuva on kauttaaltaan satiirinen ja tumman huumorin sävyttämä. Dredd elää äärimmäisyyksien maailmassa, poliisivaltiossa, jossa lainvalvojilla on sekä tuomio- että toimeenpanovalta. MegaCity 1:ssä elää 800 miljoonaa ihmistä, työttömyys on lähes sata prosenttia ja toimettomuus ajaa monet hulluiksi. 1980-luvun tarinoissa tätä asetelmaa käytettiin usein hyväksi tekijöiden kritisoidessa Thatcherin Englantia, mutta hahmo on elänyt ja muuttunut eri tekijöiden mukana.

Sarjakuva on myös ultraväkivaltainen, ja Dredd itse fasistisempi hahmo kuin Batman koskaan. Lakia rikkovat heitetään putkaan pienimmästäkin rikkeestä, jotkut teloitetaan suoraan. Jos tätä olisi lähdetty pehmentämään, olisi hahmoa muutettu perinpohjin. Se, mikä elokuvasta tosin puuttuu lähes kokonaan, on satiirinen ote. Ja huumorikin on pitkälti onelinereitä.

Miten fasistinen hahmo toimii sitten ilman sarjakuvien satiiria muuttumatta vain vastenmieliseksi? Yllättävän hyvin. Dredd 3D on suoraviivainen toimintaelokuva, joka ei yritä mahduttaa kaikkea Dreddin maailmaan kuuluvia asioita yhteen tarinaan. Tässä kontekstissa Dreddin asenteet eivät eroa muista vigilante-sankareista, joita samaan aikaan hurraa ja kauhistelee. Sillä erolla, että Dreddissähän ei kyse ole oman käden oikeudesta vaan siitä, että asiat tarvitsee tehdä lain mukaan, oli laki sitten mikä tahansa.

Tämän asetelman ongelmat eivät pääse esille juoneltaan yksinkertaisessa elokuvassa. Tässä tapauksessa yksinkertaisuus on hyve, sillä elokuvan tarina on "junan vessa" -mallia. Toimii. Päällisin puolin tarina muistuttaa hetki sitten tullutta The Raidia.

Karl Urbanin toimivasti näyttelemä Dredd saa siipiensä suojaan uuden tulokkaan, Judge Anderssonin (Olivia Thirlby), jolla on yksi tilaisuus pärjätä tositoimissa. Parivaljakko vastaa hälytykseen 200-kerroksisessa korttelikerrostalossa, jossa kolme ihmistä on hetki sitten tapettu raa’asti. Tuomarien pahaksi onneksi talossa tehdään uutta design-huumetta koko kaupungille, eikä operaatiosta vastaava Ma-Ma (Lena Headey) aio päästää lainvalvojia hengissä ulos kertomaan asiasta.

Tavoitteena on siis selvitä hengissä ylös asti. Elokuvan alussa nähdään hieman koko itärannikon kattavaa megakaupunkia, mutta muuten tapahtumapaikkana on vain yksi kerrostalo. Ehkä kyseessä on budjetin sanelema rajoitus. Harmi, sillä visuaalisestikin elokuva toimii hyvin ja välttää sekä kiiltokuvamaisen että Blade Runnerista kopioidun tulevaisuuden kuvauksen.

Myös toimintakohtaukset ovat visuaalisesti onnistuneita ja tulevat iholle inhottavasti. Toiminta on samaan aikaan kaunista ja raakaa, ja pitkästä aikaa hidastuksia on käytetty onnistuneesti. Oivan tekosyyn hidastusten käytölle on tarjonnut elokuvan huume, joka hidastaa ajan kulkua satakertaisesti.

Käytännössä elokuva koostuu siitä, kun Dredd ja Anderson ampuvat tietään hitaasti eteenpäin. Alex Garlandin käsikirjoitus on silti kekseliäs. Tilanteet vaihtelevat ja panokset kovenevat – kirjaimellisestikin. Dredd hahmona ei muutu mihinkään kuten ei pitäisikään, joten Andersonin vastuulla on elokuvan draama. Thirlby onnistuukin roolissaan yhtä hyvin kuin Urban omassaan. Märkäkorvatuomari on kaukana mukavuusalueensa ulkopuolella, ja vaihtoehtoina on sopeutua tai kuolla.

Dredd 3D ei tarjoile yllätyksiä, mutta tekee erittäin hyvin sen mitä tekee. Napakka puolitoistatuntinen on ensiluokkaista mustan huumorin sävyttämää toimintaa.