Paluu kartanoon

Pitihän Downton Abbeysta (2010–2015), tuosta armoitetusta brittiläistä luokkayhteiskuntaa melodraaman keinoin kuvaavasta tv-sarjastakin tehdä pitkä elokuva. Tätä oltiin uumoiltu ja odoteltu sarjan päättymisen jälkeen, ja nyt odotus palkitaan.

Downton Abbey Downton Abbey -elokuvan tekijöinä ovat edelleen sarjan luoja ja käsikirjoittaja Julian Fellowes, vanhat tutut näyttelijät ja ohjaajana etenkin tv-sarjoista (Mullan alla, Sinkkuelämää) kokemusta kerännyt Michael Engler. Brittiepookki on nyt muutenkin kovassa huudossa, odotetaanhan kuningatar Elisabethin II:n elämää seuraavan The Crownin kakkoskautta kuin kuuta nousevaa.

Koska pitkä elokuva vaatii toisenlaista jännitettä ja otetta kuin sarjan tekeminen, liittyy kihelmöivään Downton-odotukseen myös omat epäilyksensä. Sarjan uskollisimmat fanit tuskin joutuvat kuitenkaan nyt ensi-iltansa saavan elokuvan parissa pettymään.

Downton AbbeyTapahtumat jatkuvat pari vuotta sarjan päättymisen jälkeen, vuonna 1927. Downton Abbeyyn on saapumassa kuninkaallisia vieraita, itse kuningaspari aikoo yöpyä Crawleyn suvun kartanossa. Vierailu aiheuttaa suurta hälinää ja hässäkkää niin herrasväen kuin palveluskunnan keskuudessa. Tälle tapahtumalle elokuvan draamankaari ja jännite pitkälti rakennetaan. Ohessa tavataan kaikki tärkeät henkilöt ja vilkaistaan heidän elämiinsä nyt, pienen tauon jälkeen.

Sarjan viehätys perustui nimenomaan tarkkaan ja loisteliaaseenkin luokkayhteiskunnan ja sen vähittäisen rapistumisen kuvaukseen, jossa kuvitteellinen kartano kätki sisäänsä kahden kerroksen väen tarinat ja elämät. Palvelusväen sadan vuoden takaisia edesottamuksia seurattiin sarjassa yhtä tiiviisti kuin aristokraattienkin, ja toki näiden eri porukoiden elämät kietoutuivat myös toisiinsa, kun saman katon alla omana yhteisönään elettiin.

Downton AbbeyVaikka sarjassa tartuttiin myös luokkayhteiskunnan epäkohtiin ja vakaviinkin teemoihin, oli se puhtaasti viihdyttävää melodraamaa, joka loppupuolen kausillaan alkoi luisua saippuaoopperamaiseen, hieman kiireenoloisesti kirjoitettuun tusinalaatuun. (Nyt seuraa spoileri niille, jotka sarjaa eivät ole vielä katsoneet.) Tosin en tiedä, onko kukaan katsojista voinut koskaan lopulta antaa anteeksi Matthew’n kuolemaa kolmoskauden lopussa. Se on jättänyt arpensa joista toivutaan vieläkin.

Upeaa epookkia Downton Abbey on silti aina ollut, ja on sitä nytkin valkokankaalla. Kauttaaltaan laadukas näyttelijätyö ja erinomaisen hauskat, nokkelat ja tarpeeksi ristiriitaiset hahmot, sekä koko taloa yhteisesti vavisuttavat tapahtumat, kuten ensimmäinen maailmansota, tekivät sarjasta rakastettavan, lämpimän ja kotoisan, mutta toisaalta eskapistisen hohdokkaan. Periromanttinen brittiläinen kartanoestetiikka ja maalaismaisemat, häikäisevän kauniista kankaista pieteetillä ommellut puvut ja viimeistellyt kampaukset olivat sarjassa nautittavaa katsottavaa. Puhumattakaan pidätellystä, kuivasta ja sopivan lempeästäkin huumorista. Vaikuttaisi siltä, että myös elokuvaa on tehty pilke silmäkulmassa joka hetkestä iloiten.

Downton AbbeyNytkin on haluttu tarinaan kirjoittaa koko talon väen yhteisesti jaettava kokemus, sillä kuningasparin saapuminen Downton Abbeyyn on suuri näytön paikka kaikille. Kun yläkerran väki huolehtii omasta edustamisestaan, keittiön henkilökunta ja palvelijat odottavat pääsevänsä näyttämään todellisia taitojaan. Pettymyksiä on kuitenkin tiedossa, kun kuninkaalliset tuovatkin mukanaan oman keittiö- ja palveluskuntansa, joka koettaa syrjäyttää kartanon palvelusväen. Tässä kuitenkin astuu kuvaan sarjalle ominainen, domntonabbymainen talkooyhteishenki, sen tarkempia yksityiskohtia paljastamatta.

Itse elokuva ei juurikaan kertaile sarjan tapahtumia, joten sarjaa näkemättömille voi kärryillä pysyminen kaikkien hahmojen mukana tehdä tiukkaa. Tässä ilmenee myös hyvin sarjan ja elokuvan ilmaisullinen ja rakenteellinenkin ero, sillä vaikka sarjan hahmot ja tapahtumat tuntisikin, on vauhti elokuvassa melko päätähuimaava. Aikaa ja tilaa esitellä ja kehitellä hahmoja ja tapahtumia ei juurikaan jää, vaan eteenpäin kiidetään vauhdilla.

Varsin sujuvasti kaksituntinen kyllä hujahtaa, ja jälki on sinällään moitteetonta ja vahvaa. Huikean näyttelijäkaartin nautinnollisinta ja suvereeneinta työtä tekevät englantilaisen teatteri- ja elokuvaperinteen grand old ladyt Maggie Smith ja Penelope Wilton. En voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, että onko tässä nyt käsillä vain venytetty ja aavistuksen verran prameampi erikoisjakso, joita sarjassa on nähty jo aiemmin.

Downton AbbeyMukaan on ujutettu sarjan tyylille uskollisesti juonittelua, nokkelaa sanailua ja tietenkin romantiikkaa. Kuninkaallisesta etiketistä ja siihen liittyvistä lipsahduksista otetaan kaikki irti. Mukaan mahtuu myös perhekäsityksien ruotimista, perintöoikeuskiistoja, homoutta, sekä höyhenenkevyttä monarkian möyhintää. Oma kitkansa saadaan aikaan naputtamalla Irlannin ja Iso-Britannian välistä kitkerää historiaa ja silloista tilannetta.

Näin brexitin aikoina luokkayhteiskunnan ja monarkian lempeä läpsintä tuntuu kuitenkin lähinnä vanhojen arvojen kohottamiselta ja valtasuhteiden pönkittämiseltä. Lady Mary (Michelle Dockery), lujapäinen ja Downton Abbeyn pitkään pohjustettu tuleva emäntä ja vanhempiensa tytär avaa sydäntään luotetulle palvelijalleen ja pohtii, onko hänestä kartanon ja tilan ylläpitäjäksi maailman muuttuessa ja keskiluokan vahvistuessa entisestään. Palvelija Anna (Joanne Froggatt) rohkaisee ja kannustaa Marya tarttumaan kohtaloonsa. Miten kaukana näiden sinällään läheisten hahmojen ja maailmojen probleemat toisistaan ovatkaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä