Doom valkokangas

Aah, kerrankin arvosteltavana on elokuva, jonka juonikuvio on käyty nopeasti läpi. On vuosi 2046. Marsissa sijaitsevalla Olduvain tutkimusasemalla on tapahtunut kummia, ja kahdeksanmiehinen erikoissotilasjoukko – RRTS eli Rapid Response Tactical Squad – kutsutaan paikalle selvittämään tilanne. Joku alien-pöpö on ilmeisesti alkanut napsia tutkimusaseman henkilökuntaa. Jyrmyn Sargen (The Rock) johdolla turboaseistetut äijät sitten lymyävät, tarkkailevat, hiipivät, mulkoilevat ja juoksentelevat tutkimusasemalla puolentoista tunnin ajan. Jossain vaiheessa ne örkitkin sitten hyppäävät kulman takaa ja ammuskelu alkaa. Ja veri lentää, spruiiiits!

Doom pohjautuu tietenkin uraa uurtaneeseen tietokonepeliin (1993) ja etenkin sen menestyksekkääseen kolmanteen osaan, joka julkaistiin vuonna 2004. Pelin ehkä merkittävimpänä antina ihmiskunnalle oli sen lanseeraama ensimmäisen persoonan näkökulma tappamiseen, ja alkuperäinen Doom-peli aloittikin ns. first-person shootereiden buumin. Elokuvan ohjaaja Andrzej Bartkowiak (Romeo Must Die, Kehdosta hautaan) on kovasti painottanut, miten tärkeää tätä elokuvaa tehdessä oli kunnioittaa Doom-peliperinnettä ja tuottaa katsojille "pelaamisen tuntua". Ikävä kyllä muun muassa juuri nämä asiat Doomissa kuitenkin karahtavat kiveen. Niinpä katsojia joudutaankin vähän väliä muistuttamaan elokuvan peli-menneisyydestä "It’s game time!" -tyyppisillä huudahduksilla.

Periaatteessa Doom-elokuvan päätekijöinä ovat samat asiat kuin peleissäkin: aseet, hirviöt, yrmäkät miehenköriläät sekä klassinen klaustrofobia-scifin toimintaympäristö eli harmaanvaljut käytäväsokkelot, tuuletuskanavat ja viemärit. Ja kyllä sitä käytävää riittääkin. Jotenkin siinä tunnin ajan hiippailua katseltuaan niihin harmaisiin seiniin alkaa kuitenkin kyllästyä. Niinpä elokuvaan tuodaankin lisäelementtinä myös pientä ihmissuhdekuviota (onneksi ei sentään romanssin kehittelyä).

RRTS-tiimissä mukana olevan Reaperin (Karl Urban) ja hänen siskonsa, tohtori Samantha Grimmin (Rosamund Pike) syvällinen lapsuuden trauma vaikeuttaa mission suorittamista. Hentoinen Samantha kun lähetetään sotilaiden mukana Marsiin tallentamaan siellä tehtyä tutkimusta, ja vielä Reaper-veli määrätään hänen suojakseen. Ja voi mikä yllätys: juuri sieltä geeniteknologian puolelta ne mörötkin näyttäisivät olevan kotoisin.

Doomin käsikirjoitukselle olisi hienovarainen mutta selväpiirteinen huumorin kukkanen tehnyt todella hyvää. Nyt meno lipsahtaa välillä tahattoman komiikan puolelle. Koko juonen keskeinen oivallus, ylimääräisen eli 24:nnen kromosomin sujauttaminen koehenkilöiden elimistöön, alkaa kärsiä hienoisesta epäuskottavuudesta sen jälkeen, kun katsojat muistavat, että ihmisellä on itse asiassa 46 kromosomia eli perintötekijää (jotka ovat tosin järjestäytyneet 23 pariksi). Samoin blondi tutkijamme toteaa ääni väristen filkan puolivälissä: "Kymmenen prosenttia ihmisen genomista on vielä kartoittamatta – ja monet uskovat, että juuri siinä osuudessa piilee… sielu!" Kröhöm. Juu, ei kai siinä mitään, mutta jos kerran elokuvan keskeinen motivaatiotekijä sijoittuu tällaisille tieteen uusille urille, niin voisi kai niistä jutuista jotenkin uskottavastikin kertoa. Tai edes vähän vihjata, että oikeasti tiedämme kyllä, että ihmisen geeniperimä kartoitettiin jo vuonna 2003.

Tiukkaleukaisten Karl Urbanin tai The Rockinkaan silmäkulmista ei tällä kertaa oikein löydy sellaista pilkettä, joka vähän tasapainottaisi elokuvan testosteronipöllähdyksiä. Peiteltyjä homoeroottisia viittauksia elokuvasta kyllä löytää. Alienit esimerkiksi iskevät puolustuskyvyttömiin miespoloihin jännällä, suipolla kielellä. Samoin mieleenpainuva on The Rockin paljasta himoa huokuva katse, jonka hän suuntaa tutkimusasemalla kehiteltyyn uudenjymäkkään bioaseeseen. Siinä olisi kyllä kenen tahansa näyttelijäntaidot kovilla, kun painokkaiksi vuorosanoiksi on kohtaukseen kirjoitettu ainoastaan: "BIG…FUCKING…GUN!!!"