Heikkenevä hohto
Stanley Kubrickin Hohdon (The Shining, 1980) sekä Stephen Kingin samannimisen, mutta elokuvaversioista poikkeavan romaanin ja sen jatko-osan Tohtori unen (2013) tarinaa jatkaa indie-kauhun puolelta ponnistaneen Mike Flanaganin ohjaama Doctor Sleep (2019). Overlook-hotellin tapahtumista selvinnyttä Danny Torrancea (Ewan McGregor) vainoavat yhä menneisyyden haamut, jotka hän aikuisiällä pyrkii hukuttamaan alkoholilla. Frazierin kaupunkiin saapuessaan hän raitistuu ystävänsä Billyn (Cliff Curtis) avulla ja saa yhteyden nuoreen Abraan (Kyliegh Curran), jota Tosi solmu -ryhmään kuuluvat hohdolla elävät ikivanhat olennot alkavat jahdata.
Kingin jatko-osa Hohto-romaanilleen laajensi sen maailmaa ja elokuvaversio tekee samoin tiivistäen kirjan oleelliset kohdat audiovisuaaliseen muotoon. Doctor Sleep on parhaimmillaan, kun se seuraa romaania, joka poikkeaa Hohdosta tapahtumien maantieteelliseltä laajuudeltaan ja elämänvalintojen seurausten käsittelyltään. Uskollisena adaptaationa alkava elokuva kuitenkin kehittyy loppua kohden kalpeaksi peilikuvaksi Kubrickin mestateoksesta.
Overlook-hotelliin sijoittuvien kohtausten uudelleen luonnin lisäksi Kubrickin elokuvaa peilataan kuvallisesti sekä tarinallisesti hieman eri näkökulmista läpi koko Doctor Sleepin. Nämä kohtaukset eivät tuo narratiiviin mitään oleellista vaan niiden tehtäväksi jää ainoastaan elokuvan ja kirjan tarinamaailman hieman väkinäiseltä tuntuva yhteen sitominen, mikä ratkaistaan varmasti Kingiä miellyttävällä tavalla. Doctor Sleep toimii silti itsenäisenä elokuvana eikä vain Kubrickin teokseen nojaavana ja sisällöltään tyhjänä kunnianosoituksena.
Flanagan onnistuu elokuvallaan vain osittain Kingin ja Kubrickin visioiden lähes mahdottomassa yhdistämisessä. Hänen oma tyylinsä näkyy omaperäisesti visualisoiduissa hahmojen välisissä mentaalisissa kamppailuissa sekä rauhallisesti rytmitetyssä kerronnassa, joka sitoo tosielämän kipukohdat osaksi kauhugenreä, mikä on lähellä myös Kingin romaania. Hohdon tehokkaaseen jatkuvan pelonilmapiirin luomiseen verrattuna Doctor Sleep jää perinteisemmällä ja väljemmällä kerronnallaan auttamatta kauas sen taakse.
Siinä missä Kingin Hohto on kertomus alkoholismin vaikutuksista, Tohtori unessa kuvataan raitistumisen vaikeaa prosessia ja AA-kerhon merkitystä, mihin King ammensi paljolti omista kokemuksistaan. Romaanissa keskeiset raitistumisen ja kuoleman kohtaamisen käsittely hukkuvat elokuvassa sisäisten ja ulkoisten demonien kohtaamisen kuvittamiseen. Myös juonenkehittelyssä tulee loppua kohden kiire, mikä näkyy yhä suurempina poikkeamina alkuperäismateriaalista sekä henkilöhahmojen ja näiden kehityksen uhraamisessa päästäkseen kohti hyvinkin tutunoloista kliimaksia.
Kiinnostavista näyttelijävalinnoista huolimatta heistä kukaan ei ole erityisen muistettava debyyttiroolinsa tekevää itsevarmaa Kyliegh Currania lukuun ottamatta. McGregor on uskottava lapsuutensa traumatisoima entinen alkoholisti, mutta Rebecca Ferguson sortuu Hattu-Rosen roolissa paljolti toistamaan samoja maneereita. Sivuosissa on ilo nähdä useampia alkuperäiskansoja edustavia näyttelijöitä sekä tuttuja kasvoja Twin Peaksista (1990–1991, 2017) ja The Haunting of Hill Housesta (2018–).
Kompleksisella tarinallaan ja kauhua ennemmin draamavetoisuuteen luottava elokuva on virkistävä poikkeus suoraviivaiseen pelotteluun nojaavan nykykauhun valtavirtaan. Doctor Sleep on kunnioitettava yritys, vaikka se ei onnistu vakuuttamaan täydellisestä kumpiakaan, Kingin tai Kubrickin teosten faneja. Hohto heikkenee iän myötä ja näin käy valitettavasti myös Flanaganin elokuvalle, joka pyrkii seisomaan omillaan kauhun jättiläisten varjossa.
Toimituskunnan keskiarvo: 2,5 / 4 henkilöä
Seuraava:
Someone Somewhere
Sympaattinen pientuotanto kertoo unelman tavoittelusta ilman syvällisempää sanottavaa.
Edellinen: Koirat eivät käytä housuja
J-P Valkeapään kolmas ohjaustyö on maailmanluokan elokuva.