Den sista resan – viimeinen matka valkokangas

Ruotsalainen tv-kaksikko Filip Hammar ja Fredrik Wikingsson ovat puuhanneet dokumentin, jossa Filipin elämänilonsa menettänyt mutta fyysisesti terve Lars-isä viedään vanhalla rellulla reissulle Ranskaan, niihin maisemiin ja tunnelmiin, joissa perhe on aikanaan ikimuistoisia kesälomiaan viettänyt.

Paperilla idea on mitä lempein ja sympaattisin, ja kotimaassaan Ruotsissa Den sista resan – viimeinen matka onkin kerännyt kehuja ja katsojia. Lopputuloksen ongelmallisuudet alkavat kuitenkin pistellä esiin heti, jos mieli ja katse hairahtuvat teennäisen hyväntuulisuuden täyttämän pintatason alle. Siellä on karikkoja, joissa hymy hyytyy.

Lars on eläkkeelle jäänyt lukion ranskanopettaja, joka aikanaan vei perhettään lomalle Ranskaan. Eläkkeellä Larsille piti avautua aktiivinen kolmas elämänvaihe. Rientojen täyttämän eläkeläiselämän sijaan Lars on päätynyt lojumaan belgialaiseen nojatuoliinsa. Mitään fyysistä vikaa Larsilla ei ole. Puolisolle ja varsinkin viisikymppiselle Filip-pojalle nojatuolissa nököttäminen näyttäytyy elämän hukkaan heittämisenä. Yksilötasolla kyse on oikeasta ongelmasta ja läheisten huoli todellista, mutta se mikä yksilötasolla näyttäytyy tärkeänä, voi laajemmassa yhteiskunnallisessa kuvassa muuttua sävyltään hyvin toisenlaiseksi.

Kun ottaa laput silmiltä, elokuvan asetelma alkaa näyttäytyä kuuluisana ensimmäisen maailman ongelmana. Haastavan vanhuuden estradille nostetaan yltäkylläisessä lintukodossa elänyt terve vanha mies, jota ei nyt vain huvita irrottautua belgialaisesta nojatuolistaan, ja pappa pitää piristyksen vuoksi raijata toiselle puolelle Eurooppaa virkistäytymään, jotta vanhukselle ja varsinkin hänen pojalleen tulisi hyvä ja osallistuva mieli. Samaan aikaan lukematon määrä ikätovereita on siinä kunnossa, että omatoiminen vessassa käyntikin on toteutumaton haave. Puhumattakaan niistä vanhuksista, jotka hiljalleen tuupertuvat omaan yksinäisyyteensä. Tässä katsannossa Larsin ja varsinkin Filipin nostaminen valokeilaan näyttäytyy narsistisena metelin pitämisenä itsestään.

Jokaisella on luonnollisesti oikeus omiin ongelmiinsa ja niiden käsittelyyn, mutta suhteellisuudentaju tuntuu monilla nykyään hämärtyneen. Taannoisen sähkökriisin aikana oli niitä, jotka suureen ääneen valittivat, miten ulkoporeammeen lämpimänä pitäminen on nyt niin kallista, että perheen talvinen lomamatka pitää Thaimaan sijaan suunnata jonnekin lähemmäs. Samaan aikaan kansaeläkkeen varassa sinnittelevät eläkeläiset hytisivät hatarissa rintamiestaloissaan toppatakit päällä ja yrittivät pitää vesiputket sulina.

Olisi hyvä omata suhteellisuudentajua, milloin omasta ongelmasta voi ja kannattaa huudella suureen ääneen ympäriinsä. Filip Hammarilla ja Fredrik Wikingssonilla olisi tässä toivomisen varaa. Tai sitten itsestään metelin pitämistä pidetään Ruotsissa samalla tapaa yleisesti hyväksyttävänä kuin Suomessa karvahattu päässä metsässä jurottamista. Jälkimmäinen puhuttelee ainakin itseäni enemmän.

Kaltaiselleni jurottajalle, joka on omista läheisistään pitkän kaavan mukaan huolehtinut ja viimeiselle matkalleen saatellut, elokuva ei anna muuta kuin pahan mielen. Kaiken teeskentelyn ja teennäisyyden keskellä olisi tehnyt teatterissa mieli huutaa: ”Fy fan!”

Huuto ei tosin olisi kuulunut mihinkään, sillä elokuvan metelöivä ääniraita olisi peittänyt sen sujuvasti alleen. Jatkuvan kovaäänisen diskuteeraamisen lomaan on miksattu musiikkia voimakkuudella, joka saa korvat soimaan. Kuin amatöörimäistä toteutusta alleviivatakseen kamera heiluu koko ajan, leikkaukset ovat hyppiviä ja kerronta säntää tilanteesta toiseen. Elokuvallisesti sekava toteutus tuo mieleen ammattilaistuotannon sijaan koululaisprojektin.

Elokuvien sisällöistä voi esittää monenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä, ja on varmasti niitä, joita Viimeinen matka puhuttelee ja jotka kokevat samaistumista elokuvan henkilöihin. Tällöinkään voi tuskin väistää dokumentin elokuvakerronnallista puuduttavuutta ja häilyvää teknistä toteutusta.

Pitkän ja puuduttavan puolentoista tunnin ajan elokuvasta yrittää epätoivoisesti löytää rivien välistä jonkinlaista yhteiskunnallista otetta, itsekritiikkiä tai mustaa huumoria. Käteen ei kuitenkaan jää muuta kuin tyhjänjauhamista ja teennäistä välittämisen esittämistä. On suorastaan hämmentävää, että poika Filip ei malta lainkaan pysähtyä ja hiljentyä isänsä äärelle kuuntelemaan häntä ja olemaan läsnä. Ehkäpä tämä kuvastaa nykyaikaa: on tärkeämpää olla äänessä ja järjestää ulospäin näyttävää teatteria kuin olla aidosti lähellä ja läsnä.

Vasta aivan elokuvan lopussa tavoitetaan yhden kohtauksen verran jotain aitoa, kun Filip vie Larsin hiekkarannalle viritetyn valkokankaan ääreen katsomaan hänen oppilaidensa kuvallisia tervehdyksiä ja kiitoksia. Lars on aikanaan ollut hyvä ja innostava opettaja, ja vaikuttanut merkittävästi monen nuoren ihmisen elämään. Se on elämässä arvokasta ja sen tiedostaminen Larsille merkityksellistä. Yksi kohtaus ei kuitenkaan pelasta kokonaisuutta, varsinkin kun saman havahtumisen olisi voinut järjestää Larsille kotiin belgialaiseen nojatuoliin sen sijaan, että rollaattorilla liikkuva vanha mies kuskataan Välimeren hiekkarannalle.

On dokumenttielokuvia ja dokumentin kaapuun puettuja tekijöidensä omien tarkoitusperien pönkittämisprojekteja. Ei ole kahta kysymystäkään siitä, kumpaan kategoriaan Viimeinen matka kuuluu.