Deepwater Horizon valkokangas

Ihmisluontoa koskettavat enemmän pienet, inhimilliset tragediat kuin suuret, kokonaisia valtioita muokkaavat mullistukset. Näin on laita myös elokuvissa. Kun Roland Emmerich tekee taas kerran elokuvan, jossa maailma (lue: Yhdysvallat) tuhoutuu, ei jaksa enää välittää. Virkistävämpää on nähdä elokuva, jossa tavalliset, viattomat työntekijät joutuvat ahneuden ja tuhon uhreiksi. Varsinkin jos siinä on räjähdyksiä ja sankareita.

Vuonna 2010 öljylautta Deepwater Horizon räjähti ja upposi, ja laski mereen öljyä 87 päivän ajan. Kyseessä on yksi historian pahimmista ympäristökatastrofeista. Yksitoista työntekijää kuoli johtuen puutteellisista turvallisuustoimista ja yhtiön määrärahojen säästämisestä. Dramatisoidun elokuvan tarina keskittyy lähinnä sähkömies Mike Williamsiin (Mark Wahlberg) ja työnjohtaja Jimmy Harrelliin (Kurt Russell).

Vaikka elokuva vyöryttääkin alusta alkaen dramaattisia kuvia veden alta ja alleviivaa uhkaavaa vaaraa, se alkaa melko hidastempoisena draamana, jonka vuoropuhelun taso ei korvia hivele. Mark Wahlberg näyttelee hieman pökkelömäisesti, ja nuoren perheenisän kotona lässyttely on Hollywood-elokuvalle tyypillisesti vaivaannuttavaa. Lautalle saavuttaessa elokuva ottaa tiukan asiapitoisen linjan selitellessään öljynporauksen pääperiaatteita ja -toimintoja, ja varsinkin Kurt Russellin esittämällä ”Mr. Jimmylla” on vetoavaa karismaa.

Tavallisen katsojan kannalta kenties suurin sudenkuoppa on vaikeiden teknisten asioiden selittäminen niin, ettei se ole viisivuotiaalle lapselle tai insinöörille puhumista. Useimmilla katastrofielokuvilla on taipumus ratkaista tämä ongelma puhumalla yleispätevästi ”tietokoneohjelmista” ja mitäänsanomattomista termeistä, mutta Deepwater Horizon käyttää yllättävän paljon aikaa ainakin jonkinlaisen vakuuttavuuden saavuttamiseen. Ratkaisu on riskialtis, mutta toimiva: rinnastamalla tavallinen työntekijöiden vuoropuhelu dramaattisten elokuvatehosteiden kanssa elokuva luo jännitystä ja illuusion realismista.

Kun tilanne lopulta räjähtää käsiin ja toiminta alkaa, elokuva muuttuu aidosti painostavaksi trilleriksi. Kohtaukset palavan öljylautan sisältä ovat taidokkaasti kuvattuja, kuvaus- ja leikkaustyö ei ole suttuista tai täysin överiksi menevää hekumointia. Vaikka lähes kaikki katastrofielokuvien kliseetkin ovat mukana, elokuvalliseen realismiin pyrkivän ilmaisun ansiosta meno ei missään vaiheessa muutu typeräksi.

Deepwater Horizon on erittäin suorasukainen ”paikka tuhoutuu, nyt juostaan” -tyyppinen katastrofitrilleri, joka esittää yhtiöpomot pahiksina ja tavalliset työmiehet sankareina, mutta silti se on hyvin toteutettu trilleri, joka onnistuu viihdyttämään katsojaa. Laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin se ei pureudu, vaikka siltä olisi voinut sitä odottaakin. Onnettomuuden aiheuttamista tuhoista ja käydystä oikeustaistelusta olisi voinut tehdä omankin elokuvansa. Deepwater Horizonissa tehty ratkaisu sivuttaa jälkipyykki on tavallisen katsojan moraalin kannalta parempi, ei joudu miettimään ikäviä asioita. Ja elokuva toimii.