Asepropagandaa vai satiiria

Menneiden vuosikymmenten kulttielokuvien uusintafilmatisoinneille ei näy loppua. Death Wish poikkeaa kuitenkin lähtökohdiltaan monista muista remakeista, sillä taustalta löytyy kirjallinen alkuteos. Uudelleenfilmatisoinnin sijaan voidaankin puhua kirjallisen alkuteoksen elokuvallisesta uudelleentulkinnasta. Esimerkiksi John Carpenterin The Thingia (1982) pidetään ensisijaisesti John W. Campbell Jr.:n novellin toisena elokuvatulkintana eikä niinkään vuoden 1951 elokuvan uudelleenfilmatisointina.

Death WishMichael Winnerin ohjaama Death Wish (1974) perustui Brian Garfieldin samannimiseen romaaniin vuodelta 1972. Garfield ei ollut erityisen tyytyväinen Winnerin elokuvaversioon, jonka katsoi kannattavan väkivaltaa ja vigilantismia, kun hänen kirjansa tarkoitusperät olivat päinvastaisia. Tästä lähtökohdasta elokuvalliselle uudelleentulkinnalle on sijansa. Kokonaan toinen asia on, lunastaako Eli Rothin ohjaama Death Wish paikkansa kirjallisen alkuteoksen uudelleentulkintana vai onko kyseessä sittenkin vain Winnerin elokuvan nykymuodin mukainen remake.

Päältä katsoen uusi Death Wish on alkuteokselle uskollisempi kuin Winnerin elokuva. Päähenkilön nimi, ammatti ja tausta muuttuivat Winnerin ohjaamassa ja Charles Bronsonin ikonisesti tulkitsemassa elokuvaversiossa. Uudessa elokuvassa päähenkilö kantaa samaa Paul Kerseyn nimeä kuin Winnerin elokuvassa, mutta ammatti on jälleen kerran vaihtunut, tällä kertaa lääkäriksi. Uuden elokuvan tapahtumakulussa on kuitenkin enemmän vastaavuutta Garfieldin romaaniin kuin vuoden 1974 elokuvassa, mutta sisällön ja sanoman suhteen tilanne on toinen – ellei uutta Death Wishia tulkitse sysimustana satiirina.

Death WishWinnerin Death Wish tuomittiin aikanaan väkivaltaa ihannoivana ja oman käden oikeutta puolustavana raakana toimintaelokuvana. Jälkikäteen, kun elokuva on ollut mahdollista asettaa laajempaan perspektiiviin ja suhteuttaa muuhun 1970-luvun elokuvaan, tulkinta väkivallan ihannoinnista ei ole aivan niin yksiselitteinen kuin aikalaiset arvioivat.

Winnerin Death Wish lukeutuu Don Siegelin Likaisen Harryn (1971) tavoin niihin elokuviin, joiden on tulkittu kommentoivan 1970-luvun kasvaneita rikostilastoja ja liberalisoituneita oikeuskäytäntöjä. Sen sijaan, että elokuvat yksioikoisesti ihannoisivat väkivaltaa ja kehottaisivat ihmisiä tarttumaan aseisiin, ne enemminkin olivat yhteiskuntakriittisiä kannanottoja tilanteeseen, jossa hallinnon ja virkakoneiston kyvyt kitkeä rikollisuutta ja turvata kansalaisiaan asetettiin kyseenalaisiksi. Death Wishissa tätä korostetaan vielä päähenkilön näkyvällä liberaaliudella ja kielteisellä suhtautumisella aseisiin, mutta kun viranomaiset eivät pysty tuomaan oikeutta läheisensä menettäneelle, liberaalitkin ajatukset vaihtuvat oikeistolaisiin ja saavat ihmisen tarttumaan aseeseen.

Death WishAsiaa on tarkasteltava myös laajemmin yhdysvaltalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan sisällä. Yhdysvalloissa hallinto ja virkakoneisto eivät ole koskaan nauttineet vastaavaa kansalaisluottamusta kuin vaikkapa pohjoismaissa. Yhdysvaltalaisessa kulttuurissa on kautta aikojen korostunut yksilöihin nojautuva selviytymisstrategia, jossa oman käden oikeus ja oman yhteisön etu asettuvat yleisen järjestyksen ja edun edelle. Tästä kielii viime aikoinakin paljon puhuttanut Yhdysvaltojen perustuslaissa kansalaisilleen suoma aseenkanto-oikeus.

Lännentarinoista lähtien yhdysvaltalaisessa kulttuurissa on korostettu oman käden oikeutta ja aseen käyttöä asioiden ratkaisemisessa. Eurooppalaisesta näkökulmasta ilmiö näyttäytyy häiritsevän hämmentävänä. Jos jossain muussa läntisessä demokratiassa joukkoampumisia tapahtuisi samaa tahtia kuin nykypäivän Yhdysvalloissa puhuttaisiin poikkeustilan julistamisesta ja aseiden yleisistä takavarikoinneista. Yhdysvallat onkin asekulttuurissaan aivan oma lukunsa.

Death WishYhdysvalloissa on vuosia käyty aktiivista keskustelua aseista, joten uudella Death Wish -elokuvalla olisi ollut tuhannen taalan paikka ottaa osansa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sitä uusi elokuva ei kuitenkaan tee, ainakaan kunnollisella argumentoinnilla. Epäselväksi nimittäin jää, mikä on elokuvan tarkoitusperä. Tekijät ovat väistämättä olleet tietoisia aiheensa arkuudesta ja yhteiskunnallisuudesta, joten viihteen varjoihin pakeneminen ei ole mahdollista. Elokuva on pakosta osa käytävää keskustelua, joten ei ole merkityksetöntä, minkälaista viestiä elokuva välittää.

Elokuvassa on useita hämmentäviä kohtauksia. Loppukohtauksen lisäksi muun muassa Kerseyn ja hänen appiukkonsa autoepisodin Teksasissa voisi helposti tulkita Kansallisen kivääriyhdistyksen eli NRA:n propagandaksi, mutta toisaalta kohtaukset ovat niin vinksahtaneita, että yhtälailla ne voisi tulkita mustaksi satiiriksi. Jälkimmäiseen tulkinnan mahdollisuuteen viittaa elokuvan keskivaiheilla oleva outo montaasi, jossa kuva on jaettu kahtia ja toisessa kuvassa Bruce Willisin esittämä Kersey opettelee purkamaan ja puhdistamaan asetta ja toisessa poistelee kirurgin työssään luoteja ihmisistä, ja taustalla soi AC/DC:n Back in Black.

Myös Willisin tulkinta Paul Kerseysta vaikuttaa tarkoituksellisen vinksahtaneelta. Siinä missä Winnerin elokuvassa Bronsonin esittämä Kersey oli tavallinen ihminen, jonka arvomaailma järkkyy henkilökohtaisen tragedian myötä, Willisin Kersey luo mielikuvan suunnitelmallisesta psykopaatista jo ensikohtauksesta lähtien.

Death WishWinnerin elokuvassa yhteiskunnallista aspektia ei peitellä. Esimerkiksi poliisi jättää Kerseyn pidättämättä, koska rikosten määrä on laskenut kaduilla rajusti rikollisten pelätessä vigilanttia. Rothin elokuvassa Kersey jää pidättämättä, koska poliisilla ei ole tarpeeksi todisteita. Yhteiskunnallinen ulottuvuus jätetäänkin uudessa elokuvassa taustalla puhuvien radiotoimittajien suuhun, mikä lässäyttää yhteiskunnalliset pohdinnat toissijaiseksi huuteluksi.

Uuden Death Wishin ongelmaksi muodostuukin sen kyvyttömyys olla selkeästi jotakin. Sanoman ja tulkinnan jättäminen epämääräiseksi tällaista aihetta käsiteltäessä on aidan alittamista sieltä, missä se on matalin.

* *
Arvostelukäytännöt