Deadpool valkokangas

Sarjakuvafilmatisointien vyörylle ei näy loppua. Suuren yleisön tuntemien ikonisten hahmojen jälkeen valkokangasvuoronsa ovat saaneet vähemmän tunnetut kalsariveikot. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sarjakuvien elokuvasovitukset ovat olleet alkuteostensa läpikaupallisia jatkojalosteita, joiden elokuvallinen arvo on jokseenkin olematonta.

Kahden populaarin taiteenlajin käsikynkkä on kaupallisesti ymmärrettävää, sillä sarjakuvien ja elokuvien yleisöpohja on yhteneväistä. Lisäksi digitaalitekniikka on suonut elokuvamaakareille hyvät mahdollisuudet tuutata valkokankaille sarjakuvien mielikuvituksellisia maailmoja. Silmäkarkki maistuu suurelle yleisölle.

Tunnetuimpia ja kaupallisesti menestyneimpiä sarjakuvafilmatisointeja ovat supersankarielokuvat, jotka viimeistään tällä vuosituhannella ovat muodostaneet oman lajityyppinsä. Genreytymiseen liittyy väistämättä myös lajityypin sisällä tehtävä parodiointi, mistä vuoden 2010 Kick-Ass oli kelpo esimerkki.

Deadpool jatkaa niin supersankarien kuin itse lajityypin parodiointia. Marvelin universumiin lukeutuva hahmo on seikkaillut omassa nimikkolehdessään ja tehnyt lyhyen valkokangasvisiitinkin elokuvassa X-Men Origins: Wolverine (2009). Deadpool oli vielä tuolloin sangen etäinen versio sarjakuvaoriginaalistaan, mutta Ryan Reynolds lupautui uusimaan roolinsa, mikäli nimikkoelokuva olisi uskollinen sarjakuvalle.

Sitä Deadpool on, mitä tulee hurttiin huumoriin, reippaaseen väkivaltaan ja neljännen seinän rikkomiseen. Tarina on toki vapaalla kädellä sovitettu itsenäiseksi elokuvaksi, mutta hahmossa on paljon samaa sarjakuvaoriginaalin kanssa.

Kaavoihinsa kangistuneiden supersankarielokuvien saralla läppää jatkuvalla syötöllä heittävä antisankari on näennäisesti mukavaa vaihtelua, mutta parodia on ärsyttävän alleviivattua ja huumorin suhteen mennään sieltä, missä aita on taatusti matalin. Kick-Assin yleisemmälläkin tasolla toiminutta komediallisuutta Deadpool ei tavoita.

Moralisti imaisee Deadpoolia katsoessa helposti ananaksen nenäänsä. Elokuva on olevinaan röyhkeä ja hyvän maun rajoja rikkova, mutta lopulta kyse on Hollywood-hötölle ominaiseen tapaan kaksinaismoralistisen lässystä elokuvasta, jossa kyllä hakataan irti jäseniä ja puhutaan peppupanosta, mutta ei tohdita näyttää aktia tai edes kunnolla tissejä.

Ennakkopöhinä elokuvan seksikohtauksista ei valkokankaalla realisoidu. Naisten pikkuhousuihin pukeutuvan seksihullun psykopaatin sijaan elokuvassa seikkailee teinimäisiä alapääjuttuja lateleva punaiseen kalsariasuun sonnustautunut moottoriturpa, jonka antisankaruuskin saa lopulta väistyä oikean sankaruuden tieltä.