Deadpool 2 valkokangas

Deadpool ilmestyi teattereihin vuonna 2016 kuin salama kirkkaalta taivaalta. Väkivalta oli yksi elokuvan myyntivalteista, joskaan ei missään nimessä kiinnostavin. Elokuvan todellinen menestyksen salaisuus löytyi kuitenkin särmikkäästä meta-huumorista, jonka kohteeksi joutuivat erityisesti supersankarielokuvien kliseet. Ja kun Deadpoolista tuli odotettua suurempi katsojamenestys jatko-osa oli vain ajan kysymys.

Omat odotukset eivät olleet korkealla, koska Deadpoolin, Hangoverin, Kick-Assin ja muiden erilaisuudellaan ajan hermoon iskeneiden ilmiöelokuvien jatko-osat ovat yleensä alkuperäisen elokuvan latistettuja uudelleenfilmatisointeja, joiden käsitys tarinan jatkamisesta tarkoittaa lähinnä ulkokultaisen tuotantoarvon kasvattamista. Deadpool-hahmo on kuolematon, edesvastuuton supermurhaaja, joka tiedostaa olevansa elokuvahahmo, mutta ei välitä siitä. Raskaan itseironisen, anarkistisen ja jopa parodisen luonteensa vuoksi tarinan jatkaminen tuntui pelkästään huonolta idealta, koska meta-tason kanssa flirttailevan hahmon syventäminen on vaikeaa ja mokaaminen helppoa.

Deadpool 2 yllätti ainakin minut, sillä vaikka tarina tallaa tuttuja polkuja, sen sisältö on tuttuudestaan huolimatta pysynyt tuoreena. En tiedä, johtuuko asia ohjaajan vaihdoksesta vai Ryan Reynoldsin vilpittömästä innostuksesta, mutta hahmo ei ole kadottanut sitä särmää, joka nosti ensimmäisen leffan onnistujien listalle. Elokuva hohkaa puhdasta energiaa.

Läheisensä menettänyt Deadpool masentuu ja yrittää tuloksetta itsemurhaa. X-Menit (Deadpoolin tapauksessa vain kaksi) yrittävät värvätä entisen supersotilaan riveihinsä mutta epäonnistuneen tehtävän jälkeen Deadpool passitetaan supervankilaan, jossa hän päätyy kostonhimoisen teinimutantin isähahmoksi.

Jo edellisen elokuvan menestysreseptiin kuului tarinan pitäminen viehättävän pienimuotoisena ja panokset henkilökohtaisina. Jatko-osan ainoa todellinen kompastuskivi on epätasainen sävy: juoni tasapainottelee koskettaviksi tarkoitettujen taivasjaksojen ja crazy-huumorin välillä, mutta ei onnistu löytämään keskeltä pistettä, jonka kohdalla kaikki elementit olisivat keskenään harmoniassa. Kliseiden osoittelun ja niille naureskelun keskellä on edelleen vaikea nähdä, milloin elokuva haluaa katsojien ottavan tapahtumat tosissaan ja milloin taas läpällä.

Vaikka tarinan tunnepuoleen onkin vaikea sitoutua, Deadpoolin huumori toimii edelleen. Elokuva on edeltäjäänsä hauskempi ja toimii ainakin kertaluontoisesti pätevänä kesäviihteenä.