Creed II valkokangas

Parin vuoden takainen Creed oli positiivinen yllätys. Rocky-elokuvien eräänlaisena spin-offina syntynyt urheiludraama toimi sielunperillisenä Sylvester Stallonen nyrkkeilyrainoille, jotka olivat saaneet päätepisteensä vajaan kymmenen vuoden takaisessa Rocky Balboassa. Apollo Creedin aviottoman pojan, Adoniksen (Michael B. Jordan) kasvutarinan kautta löytyi vankka jalansija sarjan uudelle juonteelle, joka perusteli itsensä niin Rocky-elokuvien jatkumossa kuin itsenäisenä teoksenakin.

Jatko-osa oli menestyksen myötä odotettavissa. Creed II noudattelee pitkälti aiemman elokuvan askelkuvioita raadolliseen nyrkkeilymaailmaan nidotun henkilödraaman puitteissa. Menneisyyden varjot nousevat uudestaan esille, kun raskaansarjan mestariksi kruunattua Adonista vastaan asettuu Apollon kuoleman kehässä aiheuttanut Ivan Drago (Dolph Lundgren) ja tämän poika (Florian Munteanu).

Ensimmäisen Creedin keskiössä oli Adoniksen sisäinen kamppailu niin kehässä kuin sen ulkopuolella. Nuori ottelija kantoi mukanaan isänsä jättämää perintöä, jonka varjosta hän pyrki nousemaan. Jatko-osassa päähenkilön taistelu saa uutta perspektiiviä vastasyntyneestä tyttärestä, joka asettaa uutta vastustajaa kohdatessa vaakalaudalle muutakin kuin vain ammatillisen tulevaisuuden. Isän virheitä ei haluta toistaa, vaikka omille päämäärille onkin pysyttävä uskollisena. Tärkeintä ei lopulta ole taistelu itsessään vaan minkä vuoksi se käydään.

Rocky-elokuvien pitkä historia antaa näkökulman virheiden ja niiden sovittamisen tarkasteluun. Vahvasti läsnä on perheen asema omaa polkua kulkevan nyrkkeilijän elämässä. Läheisten merkitys on ollut Rocky-sarjan ytimessä aina ensimmäisestä osasta asti ja sama humaani kosketuspinta on läsnä myös Creed II:ssa.

Tämä näkyy myös tavassa, jolla Rocky IV:sta tuttu Ivan Drago palautetaan takaisin valkokankaille. Kylmän sodan aikaisesta uhkakuvamaisesta neuvostohirviöstä on taipunut traaginen hahmo, joka poikansa kautta pyrkii epätoivoisesti tavoittelemaan menetettyä voittoa, ei vain itsensä vaan myös kotimaansa puolesta.

Kyseessä on käytännössä Rockyn lihallinen antiteesi, joka uhopäissään käy loputonta taistelua valtaapitävien puolesta, joille hän on kuitenkin vain yksi pelinappula koneistossa. Rocky IV:ssa näkyvästi esillä olleet idän ja lännen poliittiset painotukset eivät ole hävinneet uudesta elokuvasta mihinkään, vaikka niiden korostukset ovatkin teoksessa vähemmän läpipuskevia.

Ensimmäisestä Creedista vastanneen Ryan Cooglerin sijaan ohjaajan pallille on jatko-osassa astunut Steven Caple Jr.. Uusi ohjaaja kuljettaa kokonaisuutta suhteellisen varmaotteisesti tarjoten tasaista painotusta henkilödraaman ja kehässä käytävien iskunvaihtojen välille. Fokuksen vaihdellessa useamman hahmon suuntaan lopputuloksessa on silti hajonnan makua, joka ei aivan tavoita sitä ryhdikkyyttä, joka Cooglerin elokuvasta oli löydettävissä.

Yhteydet Rocky-elokuviin ovat myös selvemmin esillä jatko-osassa, joka jopa läpinäkyvästi toisintaa kohtauksia Rocky IV:sta. Keskustelu sarjan aiemman osan kanssa on kyllä perusteltua, mutta se mikä erotti Creedin edukseen nykyajan reboot-elokuvien joukosta, oli kyky toimia itsenäisenä teoksena. Jatko-osassa pohjalla sen sijaan lepää korosteisesti neljännen Rockyn sisältö ja rakenteet.

Vaikka tyylivalintoja voi kritisoida ja ensimmäisen osan persoonallisuutta jääkin kaipaamaan sekä musiikin että kuvien tasolla, niin urheiludraamana teos on laadullisesti eheä. Henkilöhahmojen sisällä sykkivä sydän tarjoaa iskujen tueksi kestävää pohjaa, johon elokuvan suurimmat voimavarat viimekädessä turvautuvat. Menneisyyden taustalta nostetut temaattiset painotukset takaavat sen, että Rockyn perillisen matka jatkuu puutteineenkin varmalla linjalla.