Kuuban valloittajat valkokangas

Kuuba ja dokumenttielokuvat tuntuvat sopivan hienosti yhteen. Wim Wendersin Buena Vista Social Club -dokumentaari aloitti kuubalaisen musiikin laajamittaisen maailmanvalloituksen vuonna 1999. Sen jälkeen Oliver Stone pääsi haastattelemaan Fidel Castroa. Tuloksena oli innostunut, mutta hieman sekava ja päämäärätön Comandante (2003). Havannalainen Fernando Pérez puolestaan teki kotikaupungistaan runollisen kuvaelman Suite Habana (2003). Viime vuosien Kuuba-buumia edeltää myös dokumenttielokuvan klassikoihin lukeutuvia teoksia. Sokeriruokopelloille ja vallankumouksen jälkimaininkeihin sijoittuvat 1960- ja 70-lukujen News Reel Projectin avantgardistiset dokumentaarit loivat pohjan Kuuban dokumentaariselle käsittelylle.

Arto Halosen Kuuban valloittajat (2005) tarttuu maan historiaan ja valtasuhteisiin. Halonen käsittelee kuubalaista todellisuutta amerikanrautojen kautta. Eri vallanpitäjien omistuksessa olleet autot tarjoavat näkökulmia maan monipolviseen historiaan. Tärkeimpänä matkakumppanina läpi Kuuban historian on sokeutuva Maximiliano. Hän saa tehtäväkseen korjata 1960-luvun alkupuolella Che Guevaralle kuuluneen menopelin.

Sympaattinen Maximiliano on Kuuban valloittajien sydän. Vaatimaton mies avaa omien tuntemuksiensa kautta ainutlaatuisia näkymiä kuubalaiseen sielunmaisemaan. Maximiliano on jo lähes sokea eikä lääkäri anna toivoa paranemisesta. Silti hän jaksaa uskoa työnsä arvoon. Onhan hänellä vielä jäljellä kuulo- ja tuntoaistit, joiden avulla työnteko on mahdollista. Kuuban valloittajat on parhaimmillaan kiinnittyessään Maximilianon läpikäymiin prosesseihin.

Elokuvassa pyritään myös valottamaan historiallisia tapahtumia ja erityisesti Che Guevaran, Meyer Lanskyn ja Fuelgencio Batistan rooleja Kuuban kehityksessä. Kahteen suuntaan avautuva Kuuban valloittajat on tästä johtuen rakenteeltaan hieman epätasainen. Paikoin elokuva vaikuttaa syvällisiä assosiaatioita ja kokonaiskuvia etsivältä taideteokselta. Toisaalta esimerkiksi sinänsä hykerryttävät automalleja esittelevät tv-ohjelmapätkät sekoittavat maalailevaa asetelmaa.

Elokuva hengittää erityisesti sen ansiosta, että Halonen on päässyt hyvin lähelle kuvattaviaan ja heidän arkeaan. Ohjaaja on myös malttanut pitäytyä taka-alalla ja antaa heidän ilmaista itseään omalla vaatimattomalla tyylillään. Mainio teos olisi saanut lisää terävyyttä, jos Maximilianon aistimukset ja reaktiot olisivat saaneet vieläkin isomman roolin.