Pakotie arjesta

Charlie Chaplinin status köyhien ja siirtolaisten ymmärtäjänä on säilynyt tähän päivään. Kulkuri-hahmon kekseliäisyyttä ja solidaarisuutta kunnioittavassa tarinassa Chaplinin pojat Xavier Beauvois nostaa esille koomikon haudan rauhaa häirinneiden miesten tarinan. Hautaryöstön oikeutusta pohtiva tarina istuttaa fiktiiviset hahmot keskelle todellisia tapahtumia, eikä oikeastaan keskity historiallisiin tosiseikkoihin.

La Rançon de la gloire / Chaplinin pojatVankilasta vapautuva Eddy (Benoît Poelvoorde) pääsee majailemaan ystävänsä Osmanin (Roschdy Zem) takapihalla sijaitsevaan asuntovaunuun. Chaplinin kuoleman synnyttämä mediamyrsky antaa Eddylle idean, joka vaatii lainkuuliaiselta tieltä poikkeamista. Pakottavat rahaongelmat saavat Osmanin myöntymään Chaplinin arkun ryöstöön ja lunnaiden vaatimiseen. Yksinkertainen idea kohtaa kuitenkin pian käytännön ongelmia, joita miehet eivät edes osanneet kuvitella.

Kahden siirtolaisen tarina on tositapahtumien inspiroima, mutta kaukana todellisuudesta. Sen siteet aikaan ja paikkaan ovat löysät. Vuodenvaihteen 1977 tapahtumat ovat saaneet ympärilleen modernin kontekstin maahanmuuttajien asemaa koskevasta keskustelusta.

La Rançon de la gloire / Chaplinin pojatOsman yrittää taata perheensä hyvinvoinnin pienituloisella työllään ja Eddyn tulevaisuudennäkymiä hämärtää vankilatuomio. He tunnistavat siirtolaisten ja köyhien johtohahmoksi nousseen Kulkurin hengenheimolaiseksi ja uskovat toimivansa Chaplinin elämää kunnioittavalla tavalla. Rikokseen ryhtyminen on pitkän harkinnan takana, minkä takia Chaplinin pojat uhraakin miesten arjen kuvaukselle paljon aikaa.

Vaikka elokuva näyttää paikoitellen taipuvan komedian puolelle, pitää se loppuun asti vakavan yleisilmeensä. Chaplinille suunnatut hatunnostot fyysisen komiikan muodossa jäävät irtonaisiksi. Oman elämänsä kulkureina Eddy ja Osman ovat välillä huvittavia selviytyjiä, mutta he eivät suhtaudu omiin mahdollisuuksiinsa samalla optimismilla kuin Chaplin. Karusta arjesta yritetään löytää komiikkaa, mutta kaikki tilaisuudet hukkuvat melankolian alle. Kun Beauvoisin edellinen elokuva Jumalista ja ihmisistä (2010) oli tarkkaan suunniteltu ja vahvan tunnelman saavuttava kokonaisuus, tuntuu Chaplinin poikien epäonnistuminen sitäkin suuremmalta pettymykseltä.

La Rançon de la gloire / Chaplinin pojatBeauvois on kerännyt ympärilleen vaikuttavan ja ammattitaitoisen työryhmän, mutta tällä kertaa palaset eivät vain asetu paikoilleen. Zemin ja Poelvoorden taidot eivät pääse oikeuksiinsa ja yleensä niin komeaa kuvaa kuvaavan Caroline Champetierin taidot hukkuvat pimeissä yökuvissa. Konkarisäveltäjä Michel Legranden musiikki nostetaan Chaplin-variaatioineen näyttävästi esille, mutta sen mahtipontinen ote on oudossa ristiriidassa pienen tarinan kanssa. Beauvoisin taidokkaasta musiikinkäytöstä Jumalista ja ihmisistä -elokuvan tapaan ei ole tietoakaan.

Paperilla toimivat kokonaisuudet eivät aina siirry luontevasti valkokankaille, mistä Chaplinin pojat on hyvä osoitus. Kun elokuva on tehnyt valinnan muuttaa tarinan todellisuutta rankalla kädellä, olisi siltä voinut odottaa suurempia irtiottoja. Fiktiiviset hahmot asetetaan rinnakkaistodellisuuteen, jossa mahdollisuudet tarinalle ovat rajattomat. Nyt kunnioitetaan fiktiivisellä tarinalla tapahtumia, jotka eivät koskaan kulkeneet elokuvan kuvaamia teitä. Realistinen kuvaus köyhyydestä ja komiikka eivät koskaan saavuta tasapainoa.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä


Powered by Preview Networks