Me ollaan sankareita kaikki

Vanhoille kunnon sankaritarinoille on aina kysyntää. Yhdysvalloissa niille on nyt erityinen tarve. Katastrofaalisen terrorismin vastaisen sodan jättämä kuvottava jälkimaku pitäisi huuhdella jollain. Apuun rientää merikapteeni Richard Phillipsin (Tom Hanks) urhea selviytyminen somalien kalašnikovien puristuksessa.

Captain PhillipsRahtilaivoja dollareihin vaihtavat merirosvot ovat viime vuosina vähän väliä suurentaneet aviisien otsikoiden fonttikokoa. Kun kaappaa riittävän monta paattia, pääsee myös valkokankaalle. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla Suomen ensi-iltansa saanut Tobias Lindholmin Kapringen (2A Hijacking, 2012) unohti äksönin ja keskittyi näyttämään inhimilliset reaktiot raaimmillaan.

Paul Greengrassin ohjaama Captain Phillips (2013) on tavallaan Kapringen antiteesi. Vaikka aihe on pohjimmiltaan sama, elää elokuva odotukseen perustuvasta jännityksestä. Vaikka lyijymyrskyt pysyvät pääosin lippaassa, on kyse tyylillisesti ja asetelmallisesti arkitodellisuuteen ankkuroidusta toimintarallista.

Captain PhillipsJa mikäs siinä. Kuten Jason Bourne -takaa-ajot ja United 93 (2006) ovat osoittaneet, on Greengrass tämän genren nykymestareita. Vaikka ajoittain kattilaan koetetaan pumpata turhankin hartaasti painetta, ovat pienten tilojen pattitilanteet hikoiluttavaa seurattavaa.

Kautta linjan valjuista hahmoista johtuen epätoivoisista tilanteista jää uupumaan tiukin terä. Vaikka Tom Hanks tärisee uskottavasti, on hän muiden pääosin tuntemattomien kasvojen seassa turhan selkeä kiintopiste. Phillipsistä maalataan aito amerikkalainen sankari, mitä useat mukana olleet miehistönjäsenet ovat varsin värikkäin sanankääntein moittineet.

Captain PhillipsVaikka jenkki on toki tiedon, tekniikan ja kenttäpsykologian mestari, ei somaleistakaan annettu kuva onneksi ole täysin yksiulotteinen. Heissä on kieltämättä vähän sivistymättömän villin piirteitä, mutta samalla yksittäisten merirosvojen pelinappulamaisuus ja epätoivoisuus ovat tiukasti framilla.

Siinä missä Kapringen on kuin pienimuotoinen tutkimus kaappaustragedian inhimillisistä ja taloudellisista puolista, kaartaa Captain Phillips nopeasti eri vesille. Tämä ei toki sinällään ole ongelma, mutta samaan aikaan se etenee paria yllättävää käännettä lukuun ottamatta avoimella merellä hyvin raidemaisesti kohti vääjäämätöntä loppuratkaisuaan.

Yhdysvaltojen armeijan esillepano on mielenkiintoinen. Lieneekö kyse sattumasta, mutta sekä tässä että erinomaisessa Zero Dark Thirtyssa (2012) maastopukuveijareihin suhtaudutaan ihaillen. Vastaavaa ei ole vähään aikaan amerikkalaisissa niin sanotusti realistisissa toimintaelokuvissa nähty.

Captain PhillipsArmeija nähdään kylmänä koneistona, joka huipputeknologian avustamana toimii kuin rasvattu Sveitsin armeijan linkkuveitsi. Sen siitä saa, kun lopettaa maajoukoilla sotimisen ja tähtilipulla koristeltujen arkkujen kotiin lähettämisen.

Vaikka kapteeni Phillips on selkeä kiintopiste, on elokuvassa puolustusvoimien lisäksi havaittavissa yllättävän paljon kollektiivista sankaruutta. Yhden miehen ei tarvitse tehdä kaikkea, eikä yksilö ole edes välttämättä samalla tavalla vastuussa kohtalostaan kuin amerikkalaisessa eetoksessa yleensä. Ehkä sotilaalliset ja taloudelliset takaiskut opettavat nöyryyttä?

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 8 henkilöä


Powered by Preview Networks