Captain America: Civil War valkokangas

Kiinnostukseni Marvel-universumia ja sen elokuvia kohtaan on laskenut huimasti Avengersin (2012) jälkeen. Supersankarileffoja tuupataan nykyään teattereihin muutaman kuukauden välein ja jotta universumin tapahtumia pystyisi seuraamaan kokonaisvaltaisesti, kaikki Marvel-elokuvat pitäisi käydä katsomassa. Marvel-tuotantolinjan elokuvat ovat yleensä turvallisia, samasta puusta veistettyä viihdettä, joka on jättänyt pysyvän jäljen populaarikulttuuriin, mutta ei ole vielä tuottanut yhtäkään kiistatonta mestariteosta.

Eikä se ole tuottanut vieläkään, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei Captain America: Civil War ole tyylikäs viihdetuote, jonka parissa viihtyy varsin hyvin kahden ja puolen tunnin kestosta huolimatta. Elokuva perustelee ruhtinaallisen kestonsa sillä, ettei sen kaikkia tapahtumia olisi voinut ahtaa pienempään muottiin.

Tavaranpaljoudesta huolimatta elokuva ei kuitenkaan tunnu liialliselta, koska tärkeimmille tapahtumille ja kaikille uusille hahmoille annetaan juuri sopivasti tilaa hengittää ja luoda oma identiteettinsä. Elokuvassa ei ole kiirehtimisen makua tai tyhjäkäyntiä. Rytmi tuntuu juuri sopivalta.

Ensimmäisessä näytöksessä viitataan aiempien elokuvien tapahtumiin. Kostajien sankaritekojen seurauksena on kuollut reippaasti sivullisia ja maailman valtiot haluavat asettaa ryhmän YK:n käskyvallan alaiseksi. Asekauppiaasta pasifistiksi ryhtynyt Rautamies Tony Stark (Robert Downey Jr.) on valmis hyväksymään ehdot, mutta Kapteeni Amerikka (Chris Evans) pelkää, että YK:n määräysvalta rajoittaisi Kostajien toimintaa liikaa. Kiista jakaa ryhmän kahtia ja pian Kapteeni Amerikasta tulee lainsuojaton. Taustalla vaikuttaa myös Daniel Brühlin esittämä mystinen hahmo, joka yrittää jostain syystä parhaansa mukaan lietsoa vihaa Rautamiehen ja Kapteenin välille.

Elokuvan asetelma on lainattu Marvelin Civil War -sarjakuvakokonaisuudesta, joka levisi kaikkiin kustantamon lehtiin ja vaikutti sarjakuvauniversumin tuleviin tapahtumiin merkittävästi. Elokuvalla ei ole kuitenkaan sarjakuvakonfliktin kanssa paljonkaan yhteistä, koska sarjakuvien kiista koski lakimuutosta, jonka myötä laillisten supersankarien oli pakko julkistaa henkilöllisyytensä.

Pidin varmaankin tästä Marvel-elokuvasta enemmän kuin useimmista aiemmin näkemistäni, koska sen teemat käsittelevät samoja asioita läpeensä epäonnistuneen Batman v Superman -kammotuksen kanssa. Kummassakin käsitellään supervoimien käyttämisen oikeuttamista, mutta Marvelin Civil War tekee tämän selvästi DC-leffaa paremmin. Hahmojen motiivit ovat alusta alkaen selkeitä.

Supersankarien välinen kiista on luonteeltaan ideologinen, mikä antaa sankareille hyvän syyn ajautua taistoon toisiaan vastaan. Yhteenoton vääjäämättömyydestä huolimatta omien ystävien hakkaaminen osoittautuu kuitenkin monille liian kovaksi palaksi, mikä voi taistelun tiimellyksessä johtaa loikkauksiin ja kiistanalaisiin ratkaisuihin.

Toimintakohtaukset paranevat elokuvan edetessä. Alun hektinen kameranheiluttelu ja rajut leikkaukset eivät ole 3D:nä järin miellyttävää katseltavaa, mutta kun sankarit elokuvan puolessavälissä ottavat yhteen saksalaisella lentokentällä meno on juuri sopivan vauhdikasta, värikästä ja – mikä tärkeintä – hauskaa katseltavaa. Ottakaa opiksi Warner Bros. ja Zack Snyder, näin myös Batman v Superman olisi pitänyt tehdä.