Kaunis koskettaa

Äly on valtaa. Kiitos ajatustensa ja ainakin toisinaan loogisen päättelykyvyn, ihminen on edennyt marjapensaan juurelta lähimmälle taivaankappaleelle. Äly on kirous. Kyky analysoida kaikki nähty, koettu, näkemätön ja kokematon pidentää mielenterveysjonoja joka päivä. Olen onnellinen, toteaa Antoine tyytymättömänä elämäänsä.

Cafe de FloreCafé de Florea leimaa positiivinen epätietoisuus tulevasta. Kahden eri aikaan sijoittuvan, mutta kuvakerronnallisesti vahvasti limittyvän tarinan lopputulos on, kuten elämä, avoin. Tunnelmaltaan ja tyyliltään matka ihmismieleen muistuttaa Jaco Van Dormaelin valinnan ja ratkaisun problematiikkaa pohtivaa Mr. Nobodya (2011).

Tämän päivän huippu-DJ:n (Kevin Parent) ja kuuskytlukulaisen yksinhuoltajaäidin (Vanessa Paradis) tiet toki nivoutuvat yhteen, mutta huolimatta kohtausten jatkuvasta ristiinleikkaamisesta niiden dualistisuus ei ole elokuvan ainoa hengitystie. Niin nuhjuisessa yksiössä kuin modernissa luksusasunnossa on riittävästi ristiriitoja.

Cafe de FloreVuosien yhteensulautuminen on kuitenkin niin tärkeää sekä atmosfäärin että kerronnan kineettisyyden kannalta, että niitä tulee luonnostaan mietittyä samaan jatkumoon kuuluvina lukuina. Jean-Marc Valléen ohjauksen suurin saavutus on esteettisesti ja tapahtumallisesti erilaisten maailmojen saumaton yhdistäminen.

Henkisesti kesäisellä niityllä pomppiva Antoine on romantikko, joka haluaa uskoa sielunkumppanin kaltaisiin liki utopistisiin konsepteihin. Virheettömän onnellisuuden olemusta pohditaan ilman dialogin pakottavaa päätösvaltaa. Kuinka moisen paljon puhutun ja kaivatun mielentilan voi saavuttaa, ja onko kyse järjelliselle olennolle mahdottomasta unelmasta?

Cafe de FloreVallée ei uskoakseni ole sen enempää optimisti kuin pessimisti. Kolea alakuloisuus viipyilee juuri riittävän pitkään haavoittaakseen haaveilijan täydellistä luomusta. Epäilyksen siemen kylvetään, eikä se kaipaa elämää kummempaa ravinnetta. Epäluulon häivähdys riittää ylianalyyttiselle ihmisolennolle, joka muuttaa päässään todellisuuden kulisseiksi ja pelot uhiksi.

Jatkumoita rakentavan konemusiikin pauhatessa Café de Flore pistää miettimään terävien hoksottimien surkeutta onnellisuuden kanavoijana. Montaasimaisen sulava, kollaasimainen vyöry uskoo ja luottaa katsojan kykyyn seurata ei vain tapahtumia, vaan ennen muuta tunnetta. Lars von Trierin mestarillisen Melancholian (2011) periaatteita tapaillen vaistojen seuraaminen on avain älyn syövyttämään lukkoon.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 4 henkilöä