Valveunta Koreoiden rajalla

Kirjailijan urasta haaveileva Jongsu (Ah-in Yoo) törmää eräällä työkeikallaan sattumalta Haemiin (Jong-seo Jun), joka kertoo olevansa Jongsun naapuri kotiseuduilta. Jongsu ei tunnista tyttöä, joka selittää sen johtuvan kauneusleikkauksesta. Tapaaminen johtaa saman peiton alle ja eipä aikaakaan, kun Jongsu ryhtyy kissavahdiksi Haemin Afrikan matkan ajaksi. Kun Haemi palaa Nairobista, on mukaan tarttunut uusi tuttavuus, kysymysmerkkejä herättävä, rikas Ben (Steven Yeun), jolla on erikoinen harrastus. Ben polttaa huvikseen hylättyjä kasvihuoneita. Ja sitten Haemi katoaa.

BeoningBurning kilpaili vuoden 2018 Cannesin elokuvafestivaalin pääpalkinnosta Kultaisesta palmusta. Voiton vei kuitenkin japanilaiselokuva Shoplifters. Cannesista napsahti sen sijaan kansainvälisten elokuvakriitikkojen järjestön myöntämä Prix de la FIPRESCI – International Federation of Film Critics Prize. Elokuva kilpailee myös vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnosta.

Burning on viime vuosina tuottajana kunnostautuneen korealaisohjaaja Leen ensimmäinen ohjaus kahdeksaan vuoteen. Elokuva perustuu japanilaiskirjailija Haruki Murakamin novelliin Barn Burning. Se ottaa tarinan käsittelyssä kuitenkin merkittäviä vapauksia ja onnistuu maalaamaan valkokankaalle oudossa valossa hohtavan Murakamin maailman – maailman, joka tuntuu valveunelta.

BeoningTaide-elokuvasta ja älyllisestä kilvoittelusta kiinnostuneelle elokuvaharrastajalle Burning tarjoaa kiinnostavia tuokiokuvia. On nyökkäyksiä William Faukneristä Tsehoviin ja Scott F. Fitzgeraldiin sekä Murakamin tavaramerkkeihin. Mausteeksi on tarjolla aimo annos yhteiskuntakritiikkiä.

Burningin näyttelijätyö on varmaa. Erityisesti Ah-in Yoo on Jonsghun roolissa erinomainen. Kehollinen ilmaisu huokuu teini-ikäisen ruumiillista kulmikkuutta ja oman paikkansa löytämättömyyttä – yksinäisyyttä, kaipuuta ja kohtaamisen vaikeutta.

BeoningOhjaaja Chang-dong Lee tavoittaa ihailtavasti Murakamin hengen pitkillä, viipyilevillä ja epätodellisilta vaikuttavilla kohtauksilla ja musiikilla. Jazz hyväilee surumielisenä ja kuulaana; ilmassa leijuu omituinen tunne siitä, että jokin on pielessä, vaikka et ihan täysin pysty kertomaan mikä mättää. Lee rakentaa katsojan suuntavaistoa sekoittavaa hälinää tapahtumien ympärille: on televisiossa pauhaava Trump, iltaisin soiva puhelin, Koreoiden rajalla sijaitsevaan Pajun kylään kantautuva Pohjois-Korean propaganda, Haemin näkymätön kissa ja muistot, joiden totuudellisuudesta ei voi olla varma. Epämääräinen uhka kytee hiljaa pinnan alla vain päätyen lopulta täyteen roihuunsa kateuden, koston ja pettymyksen hyökyessä yli.

Samalla unenomainen viipyilevyys on elokuvan Akilleen kantapää. Verkkainen tahti toki antaa tilaa hengittää, ajatella ja nauttia kauniista elokuvasta. Aikaa tuntuu olevan hieman liikaakin. Samalla tavoin kuin Murakamin teokset tuntuvat välillä kaipaavan napakkaa kustannustoimittajaa, olisi Burning kaivannut hieman napakampaa leikkaajaa. Kaksi ja puolituntinen elokuva tuntuu ihastuttavan viipyilyn sijasta ajoittain vain hitaalta.

BeoningPienestä kritiikistä huolimatta on todettava, että Burning on elokuva, joka haluaa nähdä uudestaan. Kun valot syttyvät saliin, tuntuu siltä, että Burningin sisään olisi leivottu useita salaisuuksia, jotka vain odottavat löytämistään. Entä jos elokuvan katsoisi analyyttisemmin? Vain visuaalisena taiteena? Allegoriana? Tarinana, jonka pisteet katsoja voisi yrittää yhdistää selväksi kuvioksi? Ja että tämä omistautuminen olisi mahdollista palkita eräänlaisella valaistumisella, katharsiksella.

Pienien salaisuuksien selvittämisessä ja aivonystyröiden kutkutuksessa on oma, kiistaton viehätyksensä. Kun tuo kutkutus rakennetaan vielä niin visuaalisesti kauniisti, on kyseessä elokuva, joka kannattaa merkitä kalenteriin ja suunnata elokuvateatteriin.

Burning pitää nimittäin nähdä suurelta valkokankaalta ja ilman takaraivossa nakertavaa kiirettä tai muita häiriöitä. Silloin sen maailma saa ansaitsemansa tilan avautua ja ihastuttaa.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 4 henkilöä