Bad Moms valkokangas

Pakkohan se on tunnustaa: tietynlaiset ennakko-odotukset ovat miltei väistämättömiä Bad Moms -elokuvan kohdalla. Ohjaajat Jon Lucas ja Scott Moore tunnetaan paitsi Kauhea kankkunen -elokuvien käsikirjoituksista myös 21 & Over -komediasta (2013), jossa kuvattiin överiksi menneitä megabileitä.

Tähän mennessä miesten elokuvat ovat kuvanneet lähinnä älyvapaata bilettämistä ja sen lieveilmiöitä eritteistä ja niistä kumpuavassa huumorissa pihistelemättä. Meininki, joka oli vielä Kauhea kankkunen -sarjan ykkösosassa varsin virkistävää, on sittemmin sarjan edetessä alkanut nuupahtaa ja toistaa pahasti itseään.

Miesten toisen yhteisen ohjaustyön, ja myös käsikirjoittaman, elokuvan nimi on pahaenteisesti Bad Moms, huonot äiteet. Jälleen uusi biletyselokuvako, nyt pääosissa naiset? Ensin sekoillaan eri päihdyttävien aineiden alaisena oikein urakalla, ja sitten ei muisteta mihin lapset jätettiin, huonoja vanhempia kun kerran ollaan?

Bad Moms on kuitenkin kaikkea muuta kuin päihteiden ja seksin ympärillä pyörivä friikkisirkus, vaikka toki seksistä varsin vapautuneesti puhutaankin, viinaa juodaan ja hiukan sekoillaankin. Tällä elokuvalla on suuri sydän ja ihan oikeaa asiaakin. Ja on se myös oikeasti hauska, mikä on aina plussaa komedian kohdalla.

Bilettäminen ei ole elokuvan fokus, sillä Bad Moms kääntyy lopulta enemmän draama- kuin kreisikomediaksi, jossa kuvataan hyvänä äitinä – varsinkin amerikkalaisena sellaisena – olemisen sietämättömiksi paisuvia paineita. Kriteerit alkavat kerta kaikkiaan olla liikaa. Koko elämä menee supersuorittamiseksi ja julkisivun on oltava ei vain puhdas, vaan putipuhdas, ilman inhimillisyyden jättämiä tahroja. Äitiydestä on tullut kokopäiväprojekti, jota esitellään muille. Hyvän äidin täytyy osata, kyetä ja jaksaa kaikki hymyssä suin, ja mieluummin korkokenkiä käyttäen, jos mielii näyttää menestyjältä. Lapsetkin on vedettävä mukaan tähän projektiin, sillä hehän ovat täydellisen äitiyden käveleviä mallinukkeja.

Perheen, lasten koulunkäynnin ja työn sovittaminen tuntuu liki mahdottomalta yhtälöltä, ja tämän saa tuta myös Amy (Mila Kunis), kun kulissit alkavat avioliitossa kaatua. Onneksi toisista äideistä löytyy sielunkumppaneita, joskin hieman erikoisia sellaisia. Carlan (Kathryn Hahn) ja Kikin (Kristen Bell) suosiollisella tuella Amy haistattaa pitkät täydellisen äitiyden ihanteelle ja uskaltaa ottaa vihdoin tilaa ja aikaa itselleen.

Kolmikko ottaakin varsin löysin rantein, mutta arjen velvoitteita ei kuitenkaan voi paeta, sillä kaikilla on lapsia, joista jonkun täytyy pitää huolta. Ja sitten on vanhempainyhdistyksen jääkuningatar Gwendolyn (Christina Applegate), jonka varpaille ei noin vain astuta.

Bad Moms ruotii huumorin keinoin paitsi äitimyyttiä, myös eri sukupolvien ja -puolien välistä kuilua mitä tulee työn käsitteeseen. Perustavan laatuisena oivalluksena muistutetaan nuorisoa siitä, että työ ei aina voi olla hauskaa: jonkun, jossain, joskus on tehtävä myös ne niin sanotut oikeat työt.

Työtä tekevä äiti tuntuu amerikkalaisessa populaarikulttuurissa olevan yhä edelleen poikkeus säännöstä, mutta tämä vääristymä johtunee siitä, että elokuvissa kuvataan usein (valkoista) keskiluokkaa, ei kolmea työtä puurtavia köyhiä yksinhuoltajia. Toisaalta sellaisesta todellisuudesta olisi vaikeampaa tehdä komediaa, ellei sitten halua vahingoniloisesti nauraa toisten ahdingolle.

Yhtenä elokuvan johtoteemana käsitellään aikuisten pärjäämis- ja suorituskeskeisestä maailmasta lasten todellisuuteen – erityisesti koulumaailmaan – hiipineitä jatkuvaa kilpailua ja ulkokultaista täydellisyyden tavoittelua, jotka saavat lapset yhtä stressaantuneiksi kuin aikuisetkin. Lasten ei enää sallita olevan lapsia, ja se on väärin, julistaa Bad Moms. Tämän teeman käsittelyn kohdalla elokuva viimeistään muuttuu astetta vakavammaksi sävyltään.

Näyttelijäkaarti on todella rutinoitunutta ja taatusti katsojille televisiosta tuttua porukkaa. Vihdoinkin kunnolla tilaa valkokankaalla saanut Christina Applegate muistetaan varmasti ajasta ikuisuuteen nuoruutensa roolista Kelly Bundyna, legendaarisen amerikkalaisen Pulmuset-sarjan (1987–1997) hieman hitaalla käyvänä blondityttärenä. Applegate on hieno esimerkki siitä, että naisnäyttelijäkin voi saada töitä yli nelikymppisenä Hollywoodissa.

Alkujaan Neuvostoliitosta, tarkemmin sanottuna Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta kotoisin oleva (Milena) Mila Kunis oli tietenkin 70's Show’n (1998–2006) turhamainen teiniprinsessa Jackie Burkhart. Kathryn Hahn on esiintynyt ainakin kymmenessä eri tv-sarjasssa, pisin roolityö oli rikossarjassa Yli synkän virran, jossa Hahn esitti Lily Lebowskia (2001–2007). Jada Pinkett-Smith muistetaan sarjasta Hawthorne (2009–2011), ja Kristen Bell kulttisarjasta Veronica Mars (2004–2007). Loistava komedienne Annie Mumolo saa valitettavassti tässä elokuvassa turhan pienen roolin.

Loppukrediittien jo pyöriessä kannattaa jäädä vielä hetkeksi saliin istumaan ja katselemaan, kun näyttelijät muistelevat omien äitiensä kanssa lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Tämä loppukohtaus oikeastaan kiteyttää koko elokuvan sanoman: se oma äiti on kuitenkin yleensä tehnyt parhaansa.