Babylon valkokangas

Muusikkotarinoista Hollywoodiin ja historiallisiin draamoihin siirtynyt ohjaaja Damien Chazelle jatkaa samalla linjalla uudessa elokuvassaan, nimeään myöten 1900-luvun alun amerikkalaisille elokuvantekijöille kumartavassa Babylonissa (2022). Chazellen kirjoittama rönsyilevä kertomus ottaa elokuvahistorian lisäksi inspiraationsa lähteeksi Kenneth Angerin skandaalinkäryisen teoksen Hollywood Babylon (1959).

Tarina alkaa vuonna 1926 Kalifornian Bel Airissa, jonne studiopomot, ohjaajat, tähtinäyttelijä Jack Conrad (Brad Pitt), muusikko Sidney Palmer (Jovan Adepo) sekä paremmasta tulevaisuudesta unelmoiva juoksupoika Manny Torres (Diego Calva) ja onnea etsivä ekstra Nellie LaRoy (Margot Robbie) kokoontuvat päivän kuvausten jälkeen viettämään juomien, huumeiden ja villieläinten täyttämiä bakkanaaleja. Maailman elokuvamarkkinoiden keskukseksi teknisten innovaatioiden vauhdittamana nousevassa Hollywoodissa jalustalle nouseminen ja sieltä putoaminen saattavat tapahtua yhtä nopeasti.

Suurimmassa ja kunnianhimoisimmassa projektissaan Chazelle tuntuu alusta alkaen olevan liioittelun ja eksessiivisyyden tiellä. Valinta vie sekä elokuvanteon historiasta nouseviin kiehtoviin tilanteisiin että ronskeilla aiheilla mässäilyyn, kenties nuoremman katsojasukupolven miellyttämiseksi. Tarkan historiallisen rekonstruktion ulkoiset puitteet hajoavat kuin pahviset lavasteet Babylonin tykittäessä katsojan silmille visuaalisen orgian Hollywoodin kulta-ajasta ja sen juhlien lopusta.

Siirtymää mykkäelokuvasta äänielokuvaan 1920–1930-lukujen taitteessa kuvaava Babylon yrittää samaa kuin The Artist (2011) aikanaan ilman samaa visuaalista ilmaisukieltä. Ajan elokuvavillitystä ilmentävän Mannyn kautta pääsemme juhliin, kuvauspaikoille ja studioiden takahuoneisiin. Hänen muutoksensa ystävällismielisestä apulaisesta kylmäksi ja rakkautensa taiteeseen unohtavaksi elokuvamieheksi ei kuitenkaan tapahdu uskottavasti. Mannyn ja jazz-muusikko Sidneyn sekä naisohjaaja Ruth Adlerin (Olivia Hamilton) kautta pääosin valkoisiin tuottajiin ja studiopomoihin, kuten Irving Thalbergiin, liitetystä aikakaudesta luodaan moninaisempaa kuvaa.

Elokuvanteko esitetään luovana kaaoksena, jonka keskellä on ihme, että mitään saatiin ylipäätään aikaan eikä enemmän tekijöitä kuollut sitä yrittäessä. Margot Robbien tulkitsema, käskystä merkilleen itkevä ja menestykseen nouseva äkkipikainen Nellie aiheuttaa ihmetystä, koska hän osaa oikeasti näytellä. Useimmat näyttelijät kun luottavat teknisiin apukeinoihin tai kuten Brad Pittin herkullisesti tulkitsema kunnianhimoinen Conrad tunnettuun nimeensä. Robbie ja Pitt ovat laaja-alaisia näyttelijöitä, mutta hekään eivät tavoita imitoimiensa mykkäfilmien tähtien suureellisia maneereita.

Chazellen elokuva jatkaa viime vuosina amerikkalaisessa elokuvassa nähtävillä ollutta metaelokuvien tekemisen trendiä, jossa kommentoidaan taidemuodon historiaa sen keinoja käyttäen ja niiden taakse kurkistaen. Tässä mielessä Babylon on mahdollisimman kaukana esittämänsä klassisen Hollywoodin yhtenäisyyteen pyrkimisestä, jossa mikään ei saanut viedä tarinamaailman ulkopuolelle. Pitäytymistä tarinassa ja sen ytimessä olisikin tarvittu, koska Babylon risteilee turhan moneen suuntaan. Tekniseltä toteutukseltaan vaikuttavassa elokuvassa on isossa osassa Justin Hurwitzin hieno ja surumielinen jazz-henkinen score.

Oscareihin tähtäävän Babylonin lopun montaasi muistuttaa akatemian elokuvien esittelyvideoita ja tuo esiin turhan suoraan Chazellen inspiraation lähteet. Loppumontaasi toistaa saman, minkä Jean Smartin esittämä seurapiiritoimittaja Elinor St. John tiivisti jo hienosti aiemmin: elokuvat ja niiden tekijät elävät poismentyään ikuisesti toistuvien esitysten ja aiheiden ja ne kokevien uusien katsojasukupolvien kautta. Vaikka Chazelle ei tähän itse määrittelemään merkkiinsä osukaan, elokuvataiteen rakastajille Babylon silti on pakkokatsottavaa.