Paljon yritystä

Miia Tervo on sijoittanut ensimmäisen pitkän elokuvansa Auroran kotiseudulleen Rovaniemelle. Hyvä niin, sillä lähtökohtaisesti suomalainen elokuva on aina astetta kiinnostavampi, kun tapahtumapaikat ovat kehä kolmosen ulkopuolella. Harvaan asutusta maastamme löytyy paljon sellaista miljöötä, joka näyttäytyy jo monen suomalaisenkin silmiin eksoottisena. Lappi ei tosin ole suomalaisessa elokuvassa hyödyntämätön miljöö, sillä tällä vuosituhannella pohjoiseen sijoitettuja elokuvia on nähty liki vuosittain.

AuroraTervon elokuvassa Lapilla ei ole niin suurta roolia kuin vaikkapa Napapiirin sankareissa (2010, 2015, 2017), Matti Ijäksen elokuvassa Kaikella rakkaudella (2013) tai Jussi Hiltusen esikoispitkässä Armoton maa (2017). Aurorassa pohjoinen miljöö kuvastuu enemmän arktisena hyisyytenä, millä selitetään paikallisten outoutta perustarinan kulkiessa tutumman oloisia polkuja aikuistumisen ja vastuunkannon vaikeudesta. Tavanomaisimmaksi ihmissuhde-elokuvaksi Auroraa ei tohdi luonnehtia, sellaiseksi se on liian äkkiväärä, ainakin pintapuolisesti.

Tarinan keskiössä on Mimosa Willamon antaumuksella tulkitsema Aurora, jolle maistuu ja maistissa tapahtuu. Juhliminen ja satunnaissuhteet värittävät elämää. Alkoholisoituneen isän raijaaminen katkaisuhoitoon ties kuinka monetta kertaa ei avaa Auroran silmiä oman itsensä suhteen. Silmiä ei tunnu avaavan mikään eikä kukaan, kunnes Aurora tutustuu Darianiin (Amir Escandari), joka on tullut pakolaisena Suomeen tyttärensä kanssa. Darian saisi turvapaikan, jos avioituisi suomalaisen kanssa. Puolisoksi Aurora ei ryhdy, mutta lupaa auttaa Dariania puolison etsimisessä.

AuroraAurora rakentuu vakavien teemojen varaan, mutta yrittää käsitellä niitä humoristisen lähestymistavan kautta välillä onnistuen ja välillä epäonnistuen. Elokuvaa ei huumoriltaan ole viritetty riittävän vinoon, jotta vakavat teemat taipuisivat luontevasti mustan komedian lainalaisuuksiin Aleksi Salmenperän Häiriötekijän (2015) tai Tyhjiön (2018) tapaan. Yritystä on ollut, ehkä jopa liikaakin, mikä on johtanut hieman teennäisiin ratkaisuihin, kuten tummaihoisen istuttamiseen perusrasistin rooliin.

Auroran ensi-ilta osuu yhteiskunnallisesti haastavaan saumaan. Elokuvassa käsitellään, humoristista otetta tavoitellen, ulkomaalaistaustaisiin miehiin liitettyjä stereotypioita. Viime aikoina Oulussa ja pääkaupunkiseudulla esiin nousseet tapahtumat asettavat elokuvan edellä mainitun teeman käsittelytapoineen hieman epäkiitolliseen asemaan, vaikka elokuvalla ja sen tarinalla ei ole mitään tekemistä viime aikojen tapahtumien kanssa. Kyse on vain siitä, miten ajankohtaiset asiat saattavat vaikuttaa taiteen vastaanottoon ja tulkintaan tavoilla, joita tekijät eivät ole tavoitelleet saati tarkoittaneet.

AuroraAurora avaa toki mahdollisuuden asioiden toisin katsomiseen vallitsevassa tilanteessa, mutta se edellyttää asioiden tuntemusta ja ymmärrystä hieman syvemmällä tasolla, mihin elokuva itsessään ei välttämättä suoraan anna valmiuksia ainakaan laajempaa yleisöpohjaa ajatellen.

Elokuvana Aurora kärsii rönsyilevästä ja liian täyteen ahdetusta tarinasta. Tarinaan on kirjoitettu useita hahmoja, jotka eivät ole kokonaisuudessa irrallisia, mutta tuovat muassaan sivujuonteita, jotka vievät huomiota päätarinalta pitkittäen elokuvaa tarpeettomasti. Auroran ja Darianin tarinat polkevat välillä pitkään paikoillaan, kun kerronta rönsyilee sinänsä kiinnostavissa sivuhahmoissa. Mukana on kokonaisuuden kannalta myös tarpeettomia osuuksia. Esimeriksi Darienille tuputetut vaimoehdokkaat tuntuvat oudolta painolastilta, jolla huumoria on haettu sieltä, mistä sitä ei tässä asiayhteydessä välttämättä löydy.

AuroraKun pienen aavistuksen verran on saanut tietää siitä, mitä lapsen kanssa sotaa pakenevat joutuvat todellisuudessa kokemaan, niin tällaisen hahmon asettaminen epätoivoisiin valintatilanteisiin, joiden kerronnallinen päämäärä on koomisen asetelman rakentaminen, jättää elokuvaan väistämättä oudon jälkimaun. Huumoria ei toki rakenneta Darianin hahmosta vaan suomalaisista naishahmoista, mutta se ei oikeastaan muuta tilannetta sen suotuisammaksi.

Ylipäätään vastuuttomuudessaan piehtaroivan nuoren aikuisen ja sotaa pakenevan maahantulijan tarinoiden rinnastaminen tuntuvat epäsuhdalta yhtälöltä, jonka ratkaiseminen olisi edellyttänyt vakavampaa otetta ja käsittelytapaa Simo Halisen Kääntöpisteen (2018) tapaan. Aurorassa on kunnianhimoa ja yritystä, mutta lopputuloksessa nämä näkyvät enemmän yliyrittämisestä johtuvina epäonnistumisina kuin onnistumisina.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä