Kavahda naapuriasi! valkokangas

Lähinnä musiikkivideoita ja lyhytelokuvia aiemmin ohjanneen Mark Pellingtonin toinen pitkä elokuva Arlington Road on saanut varsin kehnon käännösvastineen. Nimi Kavahda naapuriasi! saa lähinnä uskomaan, että elokuvassa vierustaloon olisi asettunut jokin hassu mörköpiiri sen sijaan, että teos oikeasti on vakavasti painotettu naapurustrilleri, kauhuaineksilla toki maustettuna. Tässä tapauksessa alkuperäisen nimen kelpuuttaminen suomalaiskatsojillekin olisi ollut täysin perusteltua ja oikeudenmukaista.

Kun kyse on naapurijännäristä, ei ole mikään ihme, että tapahtumat sijoittuvat lähiöön. Varsinaisesta ydinperheestä ei nyt ole kuitenkaan kyse vaan pikemminkin uusperheestä, joka on joutunut kokemaan sisällään FBI:ssä työskennelleen äitinsä väkivaltaisen työkuoleman. Faradayn perheen Michael-isän (Jeff Bridges) ja 10-vuotiaan Grantin (Spencer Clark) naiseudenkaipuuta on kuitenkin pelastamassa taloon lähes asumaan tullut Brooke (Hope Davis).

Liikennetapaturman myötä perhe tutustuu kadun vastakkaisen puolen Langeihin. Perheen isä (Tim Robbins), äiti (Joan Cusack) ja lapset tuntuvat olevan perin onnellisia rauhaisassa elämässään. Perheiden pojat ystävystyvät keskenään, ja niin vanhemmatkin saavat ikään kuin luvan kanssakäynnilleen. Perustuslakia lukiossa juuri opettava Michael alkaa kuitenkin epäillä isä-Langin puheita mm. opiskelumenneisyydestään, jotka hän työssään selvittää valheiksi. Vielä rankempaa historian lehtien havinaa löytyy miehen 16-vuotiaana tekemästä pikku kepposesta. Ja kuinkas käy – naapuriluottamus on yllättäen vaarassa.

Enempää ei ole syytä paljastaa, sillä Arlington Roadin juonenpalikat kääntyilevät vähän väliä etenkin tarinan keskivaiheilla hiostavaa paranoiaa luoden. Voi kuitenkin kertoa, että hyvin pitkälle päästään pelkästä lähiöterrorista. Kauhuelementit säikäyttävät pari kertaa pahemman kerran, sillä Bobby Bukowskin laajakangaskuvaus on taitavien erikoislähikuvien ohella toisinaan rajattu täysin pimeään tai valoisaan kuin David Lynchin Lost Highwayssa. Ilmankos tässä on Angelo Badalamentin musiikki!

Myös näyttelijät tekevät trilleristä totta: rassaavia menetyksiä jatkuvasti kokemaan joutuva Jeff Bridges tekee koskettavan roolin ja Hope Davis hänen rakastettunaan on surullisuudessaan herkkä. Kivi heidän rakkautensa päälle tuntuu elokuvassa oikeasti murskaavalta. Tim Robbins ja Joan Cusack ovat kuitenkin uskomaton ilmestys: näin vivahteikasta psykopaatin työskentelyä tapaa harvoin. Robbinsista en olisi koskaan uskonut saavan tällaista pahan tehoa irti.

Harmi vain, että loppupuolella Arlington Road hukkaa tehojaan. Poliittiset kytkökset ovat selitellyn ohuita ja jopa perustelemattomia. Myös terroristikuvio sinänsä on jo aika löysä veto; etenkin, kun viimeiset kuvat antavat epäuskottavuudelle lopullisen sijan. Käsittämättömintä on kuitenkin toimintaryskeen vaihtaminen päälle juuri siinä vaiheessa, kun psykologisen uhan viritys on kaikkein kovimmillaan ja antaisi aihetta vyöryttää elokuvaa aivan toiseen kierteeseen. Amerikkalaisen perheenpään on kuitenkin yritettävä pelastaa tottakai poikansa – mutta myös FBI.

Arlington Roadin kiinnostavin seikka on se, että siinä toisen perheen elämä tuhotaan viimeistä piirtoa myöten nimenomaan kunniakkaan ydinperheen, joskin hiukan kummastuttavan sellaisen, toimesta. Kehityksen alla oleva uusperhe saa jäädä uhriksi. Juuri tämän vuoksi terroristi- ym. poliittiset kytkennät tuntuvat teennäisiltä, koska ovat omiaan vain somittamaan perusperheen pyhyyttä tuomalla sen pahuudelle yhteiskunnallisen motiivin.