Karvainen omatuntomme

Vuoden 1968 Apinoiden planeetta oli jatko-osineen aikansa etnispoliittisen kuohunnan tuote. Amerikan roturistiriitoja käsitellyt tieteiselokuvasarja tarjosi ensiosassaan myös mielenkiintoisen yhteiskunta-asetelman ja pysäyttävän lopun. Muutaman vuoden takainen Apinoiden planeetan synty (2011) loi trendejä seuraten tarinasaagalle pohjustuksen, jota nyt jatketaan. Edetessään esiosavillitys tulee tietysti vesittämään alkuperäisen scifi-klassikon juonirakenteen, mutta sen voi antaa anteeksi, jos ajankohtaisten reaali-ilmiöiden allegorinen käsittely säilyy.

Apinoiden planeetan vallankumousApinoiden planeetan vallankumous (2014) käynnistyy kymmenen vuotta ihmisten ja apinoiden yhteenoton jälkeen. Suomennos on sikäli harhaanjohtava, että vallankumous on jo takana. Sitä seurannut tappava apinainfluenssa on kaatanut yhteiskunnan infrastruktuurin, ja tuhosta selvinneet ovat geneettisen immuniteetin suojaamina vetäytyneet kaupunkien raunioihin turvaan.

Poikkeuksellisen älykkäät apinat sen sijaan ovat löytäneet kotinsa San Franciscon liepeillä kohoavista suurista metsistä. Voimatasapaino kädellisten välillä järkkyy, kun energiapulan koettelemat ihmiset hakeutuvat apinoiden reviirille sieltä löytyvän padon aktivoimisen toivossa. Seuraa poliittista valtapeliä ja paatoksellista sotanäytelmää, mutta onneksi tilaa löytyy hitunen myös ajatuksille.

Apinoiden planeetan vallankumousHetkittäin elokuva nimittäin esittää kiehtovia hypoteesejä sivilisaation hauraudesta totaalisen tuhon edessä. Elämäntapoihinsa tottunut länsimaalainen olisikin varmasti raadollinen näky, jos joutuisi luopumaan mukavuuksistaan ja alisuorittamaan etuoikeutettua elintasoaan, mutta ohjaaja Matt Reeves kiertää kaukaa Cormac McCarthyn Tie-romaanin lohduttomat visiot. Sen sijaan hän muovaa post-apokalyptisesta asetelmasta selkeästi rajattuja hyvä–paha-vastakkaisuuksia. Lankeaminen yksinkertaiseen henkilövetoiseen dramaturgiaan selittyy viimeistään, kun tartutaan aseisiin. Eihän tässä niinkään ole kyse yhteiskunnallisesta tulkinnasta kuin hurmoksellisten sotakuvien kyllästämästä sankariretoriikasta.

Apinoiden planeetan vallankumousSotadraaman päätoimijaksi muodostuu apinoiden vallankumousjohtaja Caesar (Andy Serkis), jonka kaitselmuksesta huolimatta nuorta yhdyskuntaa koetellaan niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Kun vastaan asettuvat ihmiset ja lopulta myös apinat, ei konflikti puhkea yksiselitteisesti, mutta siihen vaikuttavat hahmot ovat varsin tuttuja jo lukuisista tieteisseikkailuista. Traaginen vastarintajohtaja (Gary Oldman) ja kulunut sovittelijahahmo (Jason Clarke) jäävät heittämällä kieron kansankiihottajan (Toby Kebbell) varjoon, ja näin huomio kääntyy nopeasti muualle.

Tärkeä osansa onkin visuaalisuudella. Kuvausryhmä on vienyt liikkeenkaappauskameransa ja 3D-välineistönsä ensi kertaa luonnonlokaatioihin. Animoidut eläimet ovat näyttävä näky alati päivittyvän teknologian ansiosta, mutta digihahmot eivät vieläkään sovi saumattomasti esillepanoon. Suurin ongelma liittyy simuloituun liikkeeseen, joka ei tottele fysiikan lakeja luonnollisten objektien tavoin. Huolella renderöidyistä lähikuvista voi tosin jo havaita sitä rajanvedon vaikeutta, jota filmikuvaa puolustavat kauhulla odottavat.

Apinoiden planeetan vallankumousApinoiden planeetan vallankumous muistuttaa ihmisen kyvyttömyydestä yhteiseloon ympäristönsä kanssa. Virheineenkin elokuvan onnistuu herättää kiusallisia kysymyksiä voimapoliittisen väliintulon oikeutuksesta. Yhteyksiä voi vetää niin nykyisiin kuin menneisiinkin maailmalla kärjistyneisiin etnispoliittisiin kriiseihin. Amerikkalaisuutta selittävää rajamyyttiä vähempiarvoisten toisten hyväksikäytöstä puretaankin tuoreeltaan, mutta myös historiallisin konnotaatioin: loppupuolella ihmispäähenkilön poika hahmottelee paperille vedosta sorretusta apinajohtajasta kuin suuresta intiaanipäälliköstä konsanaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,9 / 7 henkilöä


Powered by Preview Networks