Anselmi – nuori ihmissusi valkokangas

Ruumissa tapahtuu outoja muutoksia. Karvoja kasvaa kämmenselkään ja muualle. Oudot halut valtaavat mielen. Onko kyseessä ihmissudeksi vai teiniksi muuttuminen? Hallitsematonta muodonmuutosta on käytetty monessa ihmissusielokuvassa metaforana murrosiän alkamiselle. Anselmi – nuori ihmissusi ei onnistu yhdistämään murrosiän alkamista ja ihmissutta toisiinsa ja tuntuu usean erillisen tarinan yhteenjunttaukselta.

Matti Pekkasen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva perustuu tekijöiden 1990-luvulta asti pyörittelemään ideaan. Vuonna 2009 kuvattiin kolmen minuutin trailerimuotoinen lyhytelokuva, jota on siitä lähtien talkoovoimin ja kengännauhabudjetilla laajennettu kokoillan elokuvaksi. Meillä vielä toistaiseksi harvinaismuotoinen indietuotanto on päässyt teatterilevitykseen asti.

Budjetin pienuuden huomaa esimerkiksi sivuosanäyttelijöiden vaihtelevasta tasosta, mutta teknisesti elokuvalla ei ole hävettävää eikä amatööriydestä tarvitse tässä yhteydessä puhua. Elokuvan ongelmat ovatkin sellaisia, joita ei rahalla korjata.

Elokuva sijoittuu pohjanmaalaiseen pikkukylään ja vuoteen 1988. Rippikoulua käyvä Anselmi (Aleksi Holkko) on alkanut kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta. Yksinhuoltajaisä Manu (Sami Palolampi) kärsii vielä Anselmin äidin vuosien takaisesta katoamisesta. Tärkeässä osassa on myös kylän kirkkoherra (Pauli Hanhiniemi).

Kylällä käyskentelee lisäksi kaksi tarinaan mitenkään liittymätöntä ihmissusitutkijaa, jotka selittävät kylän historiaa ja mytologiaa toisilleen ja sitä myötä katsojille. Ratkaisu on irrallinen ja kömpelö ja kuvastaa koko elokuvaa, vaikka lopussa tarinalinjat tuupataan yhteen.

Varsinainen tarina sijoittuu 1980-luvun lisäksi vuoteen 1973, aikaan ennen Anselmin syntymää, jolloin Manu ja Eeva (Liisa Ruuskanen) yrittivät saada lasta. Kahden aikatason käyttämiselle soisi olevan hyvät perustelut sen tärkeimmän eli elokuvan nykyhetkessä tapahtuvan tarinan kannalta.

Nyt 70-luvun kohtaukset toistavat pitkälti samaa asetelmaa. Mikä pahinta, ne ennemminkin tuhoavat kuin lisäävät jännitettä nykyhetken kohtauksista. Tarinassa yritetään pelata perheen sisäisillä salaisuuksilla ja isien synneillä, mutta liian moni asia paljastetaan hyvin varhain elokuvassa. Ja se ainoa salaisuus mitä pedataan loppua varten ei liity suoraan Anselmin tarinaan ja päätöksiin mitenkään.

Elokuvan rakenne onkin sen isoin ongelma. Aikaa tuhlataan ihmissusitutkijoihin ja aiempiin tapahtumiin, ja Anselmi haahuilee ison osan elokuvasta. Kokonaisuus tuntuu loputtomiin jatkuvalta ensimmäiseltä näytökseltä, josta yhtäkkiä hypätään loppuratkaisuun. Elokuva ei tunnu kertovan mistään.

Salassa elävä ihmissusi tiukan yhteisöllisessä pikkukylässä Pohjanmaalla! Se kuulostaa kiinnostavalta, kuten muutkin elokuvan ideat ja tarina-aihiot. Kaikki jää valitettavasti lähtökuoppiin. Menneisyyden kolmiodraama, Anselmin ihastuminen, Manun haikailu vaimonsa perään, kylän synkkä salaisuus. Kaikki tuntuvat lisäksi erillisiltä toisiinsa nähden, minkä vuoksi elokuva etenee töksähdellen ja vailla syy-seuraussuhteita. Ytimessä kytee pätevä modernisaatio ihmissusimyytistä ja klassisista kauhuelokuvista, mikä pääsee valloilleen auttamattoman myöhään. Kuten elokuvan ihmissusikin.

Etukäteen hehkutettu Ron Jeremy -cameo on todellisuudessa muutaman sekunnin vilahtaminen. Sitä sopii miettiä, miksi teini 1980-luvun lopulla näkee vanhan Ron Jeremyn masturbointifantasiassaan.