Mobiiliajan orpo-Annie

Tokihan John Hustonin vuonna 1982 ohjaamasta Broadway-musikaali Annien elokuvaversiosta täytyi tehdä päivitetty uusintaversio. Alun perin punatukkainen ja pisamainen, Aileen Quinnin esittämä 10-vuotias Annie vain on vaihtunut tummahipiäiseen Quvenzhané Wallisiin ja hänet luokseen asumaan ottava Albert Finneyn kaljupäämiljardööri Jamie Foxxiin. Muuten miljöönä on samainen New York, mitä nyt aika ja maailmanmeno näyttävät kovin toiselta kuin 1930-luvulle sijoittuvassa originaaliversiossa.

AnnieAnnie asustaa yhdessä muiden orpojen kanssa juopon neiti Hanniganin (Cameron Diaz) luotsaamassa harlemilaisessa orpokodissa. Toisin kuin muut asukit, Annie ei kuitenkaan ole alun perin ollut orpo, ja hänellä on unelma. Hänen vanhempansa ovat jättäneet tyttönsä aikoinaan orpokotiin, ja Annie toivoo ja uskoo, että nämä vielä joskus lupauksensa mukaan tulevat hakemaan häntä.

Samaan aikaan todellisuudesta vieraantunut bisnesmies ja kännykkäkeisari Will Stacks (Foxx) kampanjoi päästäkseen New Yorkin pormestariksi. Sattumoisin hän pelastaa Annien liikenneonnettomuudelta. Tästä inspiroituneena Stacksin kampanjaväki keksii, että ehdokas näyttää yleisön silmissä sympaattisemmalta ja inhimillisemmältä, jos hän ottaa traagisen kohtalon kokeman Annien luokseen hetkeksi asumaan. Näin myös tapahtuu, ja media on välittömästi koukussa.

AnnieJos Hustonin elokuva kärsi kömpelyydestä ja teennäisyydestä, joka etenkin 1970- ja 1980-luvun lapsimusikaalielokuvissa on ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, voittaa 2010-luvun näkemys puolestaan kalseudessa ja laimeudessa. Hulppean 65 miljoonan dollarin budjetin elokuvassa kyllä lennellään näyttävästi helikopterilla Nykin yllä ja haukotaan henkeä miljardöörin älykodin vempeleille, mutta kovin litteiksi itse henkilöt ja tarina jäävät. Elokuvahistorian nuorimpana Oscar-ehdokkaana ollutta Quvenzhané Wallisia tosin täytyy kiittää luontevuudesta ja mutkattomasta olemuksesta. Jamie Foxx on puolestaan omalla alueellaan vain silloin, kun hän laulaa. Mukavasti laulaakin. Muutoin Oscar-voittajan ulosanti on käsittämättömän yksioikoista.

Niin, musikaaleissa on tosiaan kyse musiikista. Annien musiikillinen anti ei ole jäänyt kirkkaimpana tähtenä alun perinkään tässä genressä loistamaan. Parhaiten musikaalista tunnetaan nykyään varmaankin orpokodin tyttöjen vimmalla esittämä Hard Knock Life -kipale, josta räppäri Jay-Z:kin teki oman versionsa 1998. Nyt Charles Strausen alkuperäiseen soundtrackiin on sävelletty muutama uusi kappale mukaan, ja alkuperäisiä mukaillaan otteilla sieltä täältä, tämän päivän ilmeettömän popmusiikin sovitusten henkisesti.

AnnieTämä toimii nykyaikaan istutettuna paikoitellen ihan kohtalaisesti, mutta taustat olisi voitu toteuttaa monipuolisemmin ja kekseliäämmin. Musikaaliksi en tätä Annie-versiota edes kutsuisi, vaan ennemmin musiikkivetoiseksi elokuvaksi, sillä musikaalin lajityyppiin olennaisesti kuuluvat näyttävät tanssikohtauksetkin puuttuvat elokuvasta miltei täysin. Tämä varmasti ilahduttaa niitä, jotka eivät musikaalin ystäviin kuulu ja jotka eivät voi spontaanin tanssin synnyn ajatusta sietää. Spontaania laulua elokuvassa kyllä on, mutta ei ylitsevuotavasti. Musiikin osuus jää lopulta jopa toissijaiseksi.

Annien tarinan vahvuuksia on ollut reipas tyttöenergia, periksiantamattomuus ja usko parempaan huomiseen. On sinällään arvokasta, että varhaisteini-ikäisille tytöille ylipäänsä tehdään elokuvia ja tyttöjen kulttuurista käsin, vaikka Annie onkin kyllä sellainen rönsyilevä keitos, että se sopii miltei kenelle tahansa heppoisesta viihteestä pitävälle, myös pojille. Ylipäätään vahva jaottelu tyttöjen ja poikien kulttuuriin tuntuu usein tarpeettomalta, mutta niinhän viihdekoneistot tuotteensa vain tarkasti kohderyhmille masinoivat ja markkinoivat.

On myös huomioitavaa, että tarinan kaksi päähenkilöä, niin olosuhteista huolimatta itseensä uskova kaltoin kohdeltu tyttö kuin valtaapitävä bisnesmies, ovat afroamerikkalaisia. Muutoinkin elokuvassa vilisee eri etnisen taustan omaavia hahmoja, eikä välttämättä kliseisimmissä asetelmissa. Elokuvan pintaa hipovia teemoja ovat tutut itsensä ja rakkauden löytäminen. Nämä kyllä solahtavat pumpulimaisesti korean pinnan ja New York -hehkutuspuheen sekaan. Köyhän ja osattoman lapsen vieminen ökyrikkaaseen ympäristöön tuntuu tänä päivänä tarinan kärkenä auttamattoman vanhanaikaiselta.

AnnieCameron Diazin katkeroitunut neiti Hannigan ei missään nimessä vedä vertoja vuonna 1982 nähdyn Carol Burnettin vastaavalle, mutta jonkinlaista hervotonta heittäytymistä ja pilkettä Diazin suorituksessa on. Elokuvaan on myös upoteltu itseironisia piikkejä elokuvabisneksestä ja nykyajan mobiili- ja some-kulttuurista, mutta valitettavasti kokonaisuus latistuu lopulta sittenkin instagramien ja facebookien ylistyslauluksi. Kai se sitten vetoaa selfiekulttuurin keskellä kasvaneeseen sukupolveen.

Periamerikkalaiseen tapaan muutamat tunnekuohut ja käänteet vedetään patetiarajojen yli siihen tapaan, että siirappia valuu korvista. Toisaalta sympaattisen Annien vilpittömyys ja omatoimisuus ihastuttavat. Mikään poliittinen kannanotto tai herättely huono-osaisten lasten kohtaloon tai ylipäänsä luokkaeroihin ei elokuva ole, mutta eipä sellaista ole ollut musiikkielokuvilta tapana odottaakaan. Materiaalista olisi silti voinut saada paljon enemmän irti kuin kahden tunnin mittaisen, sinänsä energisen ja hyväntahtoisen some-karkelon.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2 / 2 henkilöä


Powered by Preview Networks