And Then We Danced valkokangas

Rumpu kumisee, kädet taputtavat ja jalat hakkaavat lattiaa. Georgian tanssiakatemian harjoituksissa vain vahvat ja intohimoiset pärjäävät, sillä kilpailu on kovaa. Tanssiakatemian opettaja iskostaa oppilaidensa päähän kyseenalaistamattomia väitteitä: georgialainen tanssi on yhtä kuin perinne ja kansan sielu. Kansantanssissa vallitsevat yhtä jyrkät sukupuoliroolit kuin suvaitsemattomassa ortodoksisessa kirkossa ja kuri on melkein kuin armeijassa.

Nuori Merab (Levan Gelbakhiani) tahtoo edetä tanssijanurallaan, mutta se vaatisi muuttumista kovemmaksi ja maskuliinisemmaksi. Harjoituksissa hän saa toistuvasti kuulla, että ei kelpaa miestanssijan rooliin sellaisena kuin on. Paineita onnistumiselle luo perheen kiristynyt taloudellinen tilanne sekä tieto, että omasta suvusta löytyy menestyneitä tanssijoita. Kilpailu kovenee entisestään, kun tanssiakatemian uusin jäsen Irakli (Bachi Valishvili) osoittautuu lahjakkuudeksi ja vaativat koe-esiintymiset lähestyvät. Kaikesta huolimatta Merab huomaa hymyilevänsä entistä enemmän ja hänen katseensa hakeutuu jatkuvasti komean Iraklin suuntaan.

Ruotsalaisen ohjaajan Levan Akinin And Then We Danced on upean kaunis elokuva ensirakkaudesta ja tanssista Georgiassa. Syksyn lämpimät värit, ikkunoista siivilöityvä valo ja sateen ropina hellivät hahmoja, jotka jahtaavat unelmiaan Tbilin kaupungissa. Vaikka vanhoihin ajatusmalleihin tukeutuminen tuntuu nuorista välillä tukahduttavalta, asetelma ei ole pelkästään mustavalkoinen. Kansanperinteet kuten georgialainen laulu ovat heille selvästi rakkaita. Unelmien kuvauksen rinnalla yhteiskunnalliset ongelmat pilkistävät tarinan taustalta kuin säröt tanssisalin peilistä. Välillä kodin sähköt katkaistaan eikä puhelimessa riitä saldo. Kun sukulaiset sairastuvat, heitä täytyy hoitaa itse, sillä yhteiskunta ei ota vastuuta.

Heräävät tunteet esitetään tanssin ja ilmeiden eikä dialogin kautta. Erityisesti pääosan esittäjän Levan Gelbakhianin tulkinnallinen ilmeikkyys vakuuttaa. Ylipäätään elokuvan ilmaisu on vahvaa ja vaikuttavien tanssikohtausten toivoisi jatkuvan loputtomiin. Erityisen sykähdyttävä on Merabin öinen tulkinta Robynin Honey-kappaleesta. Tanssikohtausten joukkoon mahtuukin monipuolinen valikoima välähdyksiä akatemian raskaista harjoituksista tanssin riemuun Tbilin yöelämässä. Sydän pakahtuu viimeistään lopun tanssikohtauksessa.

Elokuvaa on verrattu Luca Guadagninon Call Me By Your Name (2017) -elokuvaan aina sen Cannesin esityksestä lähtien, mutta vaikka yhtymäkohtia löytyy, tuntuu reduktiiviselta niputtaa kaikki homoseksuaalisesta rakkaudesta kertovat elokuvat yhteen, kuten tavattiin tehdä pitkään Brokeback Mountainin (2005) ilmestymisen jälkeen. Ennen kaikkea And Then We Danced -elokuvassa kuvataan nuorten aikuisten elämää nykypäivän Georgiassa intiimillä tavalla.

Ohjaajalla on itsellään sukujuuria Georgiassa ja idea elokuvantekemiseen syntyi, kun Akin näki uutisen hyökkäyksestä Tbilissä järjestettyyn pride-kulkueeseen vuonna 2013. Elokuvanteko ei valitettavasti sekään sujunut aivan ongelmitta. Koreografin nimi on turvallisuussyistä jätetty pois lopputeksteistä, mutta sieltä kyllä löytyvät turvamiesten nimet. Kuvauksiin jouduttiin palkkaamaan henkivartijoita ääriryhmiltä saapuneiden uhkailujen takia.

And Then We Danced ei kuitenkaan kerro vihasta tai syrjinnästä vaan rakastamisesta ja siitä ilosta, kun havaitsee itsessään sellaisia ulottuvuuksia ja voimavaroja, joiden olemassaolosta ei edes tiennyt. Kyse ei ole ainoastaan oman seksuaalisen suuntautumisen löytämisestä vaan siitä hetkestä, kun tajuaa että pystyy katsomaan perinteisiä auktoriteetteja värähtämättä silmästä silmään ja todeta, että muutoksen aika on nyt.