Amerikan Psyko valkokangas

Bret Easton Ellisin kirja American Psycho ehti nostattaa jo ennen ilmestymistään suuria laineita. Kirjallisuuskriitikot tuomitsivat teoksen ennen sen julkaisemista, alkuperäinen kustantaja hyllytti teoksen uhkailujen vuoksi ja Ellisiä itseään vastaan hyökättiin voimakkain sanoin. Kun 1980-luvun juppikulttuurin äärimmäistä tyhjiötä kuvaava kaupunkilaisromaanin joutsenlaulu ilmestyi vuonna 1991, vaikeudet sen kuin jatkuivat. Monet nimekkäät kirjakaupat kieltäytyivät myymästä sitä, arvosteluista tuli yhä murskaavampia ja 27-vuotiaalle kirjailijalle sateli tappouhkauksia. American Psycho oli hetkessä yksi kohutuimmista teoksista - niin hyvässä kuin erityisesti pahassakin.

Julkisuuteen tihkui tasaisin väliajoin huhuja, joiden mukaan pörssimeklari Patrick Batemanin amok-juoksu kääntyisi myös elokuvaksi. Viimein lukuisten vaihdosten jälkeen ohjaajan tuolinselkään kirjoitettiin Mary Harronin nimi ja pääosaan valittiin Christian Bale. Elokuva ei ole saanut osakseen samanlaista hysteriaa kuin kirja - lukuun ottamatta tietysti teinityttöjen vanhempien suurta huolta Leonardo di Caprion mahdollisesta valinnasta antamaan kasvot sadistiselle sarjamurhaajalle.

Harron ehti saada itselleen indie-nimeä jo elokuvalla I Shot Andy Warhol (1996). Ellisin teokseen hän on tarttunut tehden tietoisen ratkaisun sivuuttaen hurjimmat raakuudet. Ja eittämättä tämä onkin yksi Amerikan Psykon vahvoista puolista: näin se onnistuu välttämään väkivallalla mässäilyn ja keskittymään ruman, mielipuolisen pinnan alla kytevään ajan kuvaan. Batemanissa maalataan liioiteltu painajaiskuva urbaanissa tilassa tarkoituksettomasti liikkuvasta ihmisestä, joka epätoivoisesti yrittää tuntea ja kokea jotakin. Omien sanojensa mukaan hän ei ole ihminen, vaan abstraktio. Tämä epäinhimillinen olento on todellinen aikansa heijastuma, pinnallisuutta korostavan kulttuurin arkkityyppinen tuote. Elämä - samalla siinä missä elokuvan "juoni" - on ravintoloissa istumista, pukujen ja käyntikorttien vertailua sekä murhaamista paremman puutteessa.

Siitä huolimatta, että Amerikan Psykoa ei ole siirretty Ellisin kuvaamasta 80-luvun kasinokaudesta nykyhetkeen, voi sitä ilman suurempia tunnontuskia katsella myös tämän päivän kaupunkikuvauksena. Jälkimoderni, mediakyllästeinen kulttuuri merkitsee menneisyyden, muistojen ja minän katoamista. Patrick Bateman ei tunne katumusta tai sääliä, vain vihaa ja kateutta. Hän ei koe eksistentiaalista kriisiä, koska hänellä ei ole identiteettiä. Sillä, mikä on kauniin pinnan alla, ei ole mitään väliä.

Tuskin on mitään uutta, että kirjasta muokattu elokuva menettää usein osan terästään. Tämä pitää valitettavasti paikkansa myös Amerikan Psykon kohdalla. Se ei yllä Ellisin kerronnan maanisuuteen kuin hetkittäin. Harron myös siirtää kerrontaa enemmän siihen suuntaan, jossa todellisuus ja Batemanin hallusinatorinen maailma sekoittuvat. Kaikesta huolimatta pääasia käy ehkä kirjaakin paremmin selväksi: mikään ei muutu eikä mitään ratkaista. Turtuneina ja sarjoittuneina etsiessämme ulospääsyä silmiin osuu vain kyltti: This is no Exit.