Melkein julkkis valkokangas

Rock and rollista voisi tehdä useampiakin hienoja elokuvia. Valitettavasti rockista on tehty lähinnä vain huonoja elokuvia. Ehkä kukaan ei muista rockin kulta-ajoista, syystä tai toisesta, yhtään mitään, joten rockista on tullut jo kadonnutta lähihistoriaa. Tämä mielikuva ainakin konkretisoituu ihmetellessä Hollywoodin luokattoman huonolla tyylitajulla toteuttamia sepustuksia popcornin pehmittämille yleisöille. Käsittämättömintä tässä on se, että Cameron Crowen kaltaisten lahjattomien lurjusten sohlaamat siirappisepustukset uppoavat aivottomaan massaan kuin piikki suoneen. Kansa tykkää, "kriitikot" kehuu ja Oscar-ehdokkuuksia satelee. Jo on markkinat!

Rockin viimeistä suurta kulta-aikaa elettiin 1970-luvulla. Seuraava vuosikymmen toikin sitten jo tukkahevin ja 90-luvulla Oasiksen kaltaiset egolegendabändit pyyhkivät rockin todellisuuden maailmankartalta lopullisesti pois. Rockin sielu on jäänyt elämään tuskaansa enää vanhojen pierujen uudelleenlämmittelyjen varaan. Tässä kontekstissa olisi Almost Famousin kaltaiselta elokuvalta odotettavissa paljon, sukeltaahan elokuva rockin ytimeen ja vuoteen 1973.

Niiltä, joille rock on vain Elvistä tai sitten Britney Spearsia, ei voi odottaa kovin järkeviä mielipiteitä rockkulttuurista. Näille haihattelijoille Almost Famous on varmasti seksikkäänä ja pikkupilvisenä hienosteluna todella upeeta kuvausta rockin glamourista. Valitettavasti niille, jotka ovat oikeasti aistineet backstageiden hikeä ja ihastelleet hulkkojen legoja hajuetäisyydeltä, Almost Famous on lähinnä tuskallista trendipiinaa, jossa rockin sielu mestataan kermavaahdotettujen kliseiden ja inhottavien teinien toimesta.

Pöhötyksen ohjaaja Cameron Crowe on itse toiminut jo teininä rockreportterina Rolling Stones -lehdessä ja elokuvan rockkonsulttina on mestaroinut Humble Pie -mies Peter Frampton. Näillä eväillä olisi luullut lopputuloksesta muotoutuvan todellisen rock-elokuvan, mutta ei. Crowe tekee elokuvallaan itsestään täydellisen narrin, joka on pokkuroinut nöyristellen Hollywoodin viihdepajan nokkamiesten määräysten alla tai sitten hän on yksinkertaisesti vain tyylitön lahjattomuus, josta sliipattu Jerry Maguire oli jo ennustava esimerkki. Muulla tavoin en pysty ymmärtämään sitä surullista todellisuuden ohitusta, joka elokuvassa tehdään.

Pelkkää glamouria vanhoja kunnioittamatta

Tarinaan on lastattu mitä ilmeisimmin Crowen omia kokemuksia sekä kaikki mahdolliset rockglamourin kliseet bändäreistä ja maineen kynnyksellä olevasta bändistä uhkaavan lento-onnettomuuteen asti. Elokuvassa on toki hetkensä, varsinkin silloin kun monista vanhoista todellisuuden bändeistä hahmoteltu fiktiivinen Stillwater astelee lavalle ja katsojille tarjotaan edes pieni silmänräpäys sitä onstagea, joka oli todellisuutta vielä 70-luvulla.

Fiktiobändin kitaristia näyttelevä Billy Crudup ja vokalistina nähtävä Jason Lee suoriutuvat rooleistaan todella hyvin. Itse asiassa Lee muistuttaa hämmästyttävän paljon nuorta Freen ja Bad Companyn, johon elokuvassa epäsuorasti viitataankin, vokalistia Paul Rodgersia. Bändin nokkamiehistä olisikin kaivannut paperinohuita karikatyyrejä syvällisempiä kuvauksia. Nyt miehet vain istutetaan kikattamaan tyhmien teinien sekaan joko keikkabussiin tai hotellihuoneeseen. Luovien ja ilmaisuhaluisten muusikoiden persoonista ja todellisista konflikteista ei ole tietoakaan.

Toki rockkulttuuriin kuului, ja kuuluu kai edelleen, kaikenlainen sekoilu. Tuosta ajasta hengissä selvinneet rockin suurmiehet eivät vanhoilla päivillään ole juuri haastatteluissa ylpeilleet menneiden tekosillaan, joten miksi siitä pitää jälkipoville perusteetonta glamouria edes leipoa. Hurjastakin menosta huolimatta rock oli myös vakavan vimmaista luomisenergiaa ja soittoa sekä jammailua klubeissa ja studioissa.

Almost Famousissa vain sekoillaan, eikä raoteta tippaakaan todellisuutta ja sitä äärimmäistä ahdinkoa, johon managerien lypsämät ja huijaamat sekä loputtomien kiertueiden uuvuttamat muusikot itsensä ajoivat liiallisella päihteiden käytöllään. Moni suuri lahjakkuus kuoli tähän elämään jo nuorena, mutta heitä tämä purkkaelokuva ei edes halua muistaa. Rockin suuresta vuosikymmenestä pyöräytetään vain kivasti kimaltava ja kikattava teinielokuva ilman mitään kunnioitusta elokuvan soundtrackilla soivaa musiikkia kohtaan.

Almost Famous on kevytmielisyydessään raivostuttava elokuva, jonka haluaisi listiä kuin inhottavan sontakärpäsen. Elokuvassa soi kuitenkin niin hienoa ja kunnioitettavaa musiikkia mm. Freeltä, Led Zeppeliniltä ja Lynyrd Skynyrdiltä, että minun on pakko ojentaa tälle elokuvalle ylimääräinen tyylipiste, mutta vain musiikista. Mieluusti olisin nähnyt elokuvassa Stillwaterin lavaesiintymisiä paljon enemmän puhumattakaan itse musiikin luomisprosesseista. Esittäjillä oli ainakin tarvittavaa karismaa, sen verran tarkkaan vanhoja livetaltiointeja oli opiskeltu. Jason Leeltä puuttui vain tuplamikitys ja kaikki olisi ollut kuin silloin joskus. Helvetin Hollywood teki kuitenkin keinomakeutetun teinielokuvan.