Alma – Life Must Be Beautiful valkokangas

Alma (s. 1996) lukeutuu tunnetuimpiin ja kiinnostavimpiin suomalaisiin pop-artisteihin ja musiikintekijöihin. Jopa homeisen rock-musiikin pariin jämähtäneen keski-ikäisen setäihmisen silmissä Alman ja Erika Vikmanin kaltaisissa artisteissa on popille tyypillisemmän pintaliidon sijaan rockmaista särmää, asennetta ja karaktääriä – sekä ennen kaikkea aitoutta – tehdä omaa juttua lankeamatta diivailuun. Tämä näin puhtaasti pop-maailman sivustakatsojana havainnoituna.

Sattuvasti Alma ja Erika Vikman ponnahtivat tietoisuuteen ja uriensa alkuun samaiselta Idolsin seitsemänneltä tuotantokaudelta vuonna 2013. Ja tämä yhteys todetaan sivumennen myös tuoreessa dokumentissa Alma – Life Must Be Beautiful. Erika Vikman eteni Idolsissa Almaa pidemmälle, mutta molempien uralle laulukilpailu oli vain alkusoittoa. Kilpailun yhtenä tuomarina toiminut Sini Sabotage otti Alman kokoonpanoonsa, mikä antoi Almalle kokemusta ja jalansijaa, jolta ponnistaa omalle musiikkiuralleen.

Alma tiedetään lauluntekijänä, joka on tehnyt kappaleita kansainvälisesti tunnetuille artisteille, kuten Miley Cyrukselle. Alman oma esikoislevy julkaistiin viivytysten jälkeen keväällä 2020. Toinen albumi näki päivänvalon vajaa vuosi sitten huhtikuussa 2023.

Muusikkodokumentteja tehdään yleensä pitkän linjan artisteista ja bändeistä, joiden edesottamuksista riittää ammennettavaa. Kohdehenkilönsä rikkaasta elämästä huolimatta moni muusikkodokumentti kärsii silti toisteisuudesta sekä kiiltokuvamaisuudesta. Alman kohdalla tuleekin väistämättä pohtineeksi, kantaako noin kymmenen vuoden ja kahden albumin ura pitkää valkokangasdokumenttia. Vastaus on kyllä ja ei.

Muusikkodokumenttina Pamela Tolan ohjaama Alma – Life Must Be Beautiful tarjoaa tavallisia urakäänteitä, alan ihmisten kehuja ja kommentteja sekä valottaa pienesti musiikkimaailman osin raadollistakin luonnetta. Tässä tulokulmassa useimmat muusikkodokumentit eroavat toisistaan vain siinä, kuka kulloinkin on kohdehenkilönä. Eikä Tolan dokumentti ole tässä suhteessa poikkeus.

Enemmän ammennettavaa on, tai olisi ollut, henkilödokumentin saralla. Alman elämä ja ura eivät ole rakentuneet kultalusikalla lapioidulle pullamössölle, vaan elämänpolkua ovat mutkistaneet niin kodin vähävaraisuus, koulukiusaaminen kuin muutkin polulle osuneet kivet ja kannot. Tolan ansioksi on sanottava, että mihinkään kliseiseen ryysyistä rikkauksiin -tarinaan ei sorruta. Silti dokumentissa vasta yllättävän myöhään, oikeastaan vasta viimeisellä kolmanneksella, päästään pureutumaan paremmin Alman henkilökohtaiseen elämään ja taustoihin, jotka lopulta ovat taiteilijuuden merkittävimmät taustatekijät.

Tola ei dokumentissa löydä tasapainoa muusikko- ja henkilökuvan välille, mikä sinänsä ei mikään helppo tehtävä olekaan, joten kenties selkeämpi painotus henkilödokumentin suuntaan olisi palvellut paremmin lopputulosta. Tiukempi fokus Alman elämäntarinaan olisi tuonut dokumenttiin kerronnallista ryhtiä.

Alma – Life Must Be Beautiful on rakenteellisesti hajanainen. Nykydokumenteissa kerrontaa hajotetaan usein tietoisesti. Kenties kerronnallisen palastelun ajatellaan vertautuvan elämän ja todellisuuden hajanaisuuteen, mutta itsetarkoituksellinen epälineaarisuus monesti vain hankaloittaa asioiden, tapahtumakulkujen ja kokonaisuuden hahmottamista. Dokumentit ovat fiktioita alisteisempia journalistisille perusasioille eli sille, että asiat pitäisi kyetä esittämään siten, että asiasta mitään tietämätönkin vastaanottaja pääsee jutusta jyvälle. Dokumenteissa harvoin kyetään hyödyntämään – tai on edes mahdollisuuksia hyödyntää – niitä elokuvataiteen kerronnallisia keinoja, jotka fiktioiden tarinanrakentelussa ovat mahdollisia.

Dokumentit ovat riippuvaisia materiaalista, jota on saatu kasaan. Alma-dokumentin kohdalla vaikuttaa siltä, että kasaan on saatu materiaalia, jonka luonteva hyödyntäminen on ollut hankalaa. Alman ja hänen lähipiirinsä analysoinnit ja keskustelut, joissa joka kolmas sana on ”vittu”, saavat dokumentissa paljon tilaa ilman selkeää tarkoitusta. Aidon ja välittömän tuntuinen aineisto on edellyttänyt kohdehenkilöiltä luottamuksellista suhdetta dokumentin tekijään, mikä sinällään on merkityksellistä, mutta lopulliseen dokumenttiin otetun aineiston osalta ollaan aika kaukana vaikkapa Virpi Suutarin ja Susanne Helken dokumenttien annista.

Tämä ei toki vähennä Alma-dokumentin yksittäisten kohtausten arvoa. Parhaimmillaan on tavoitettu hyvin inhimillisiä hetkiä keikkalavojen takaa, vanhoilta kotikulmilta ja menestyksen hetkiltä, joista yksi liikuttavimmista on dokumentin lopulla, kun Alman toinen albumi on julkaistu ja siitä kirjoitetaan myönteisesti, ja jopa Hesarin arvostelija on antanut levylle neljä tähteä. Tekijälle tunnustuksen saaminen on inhimillisesti merkityksellistä, mitä ei pidä väheksyä, vaikka toisaalta se ei ole kritiikkien perimmäinen tarkoitus. Niiden tarkoitus on analysoida ja purkaa kritiikin kohteena olevaa teosta.

Alma – Life Must Be Beautiful on dokumenttielokuva, teos, joka osaltaan välittää ja osaltaan rakentaa kuvaa kohdehenkilöstään. Lukuisasta määrästä pieniä asioita ei vain tällä kertaa rakennu osiensa summaa suurempaa kokonaisuutta, vaan lopputulemana on julkisesti tunnetusta henkilöstä tehty tavanomainen dokumentti monien muiden edeltävien jatkoksi.