Alien: Romulus valkokangas

Alien: Romuluksen mainoslause on ”In space, no one can hear you”. Elokuvia ei edes tarvitse tuntea kovin hyvin, jotta pystyy täydentämään tästä puuttuvan sanan. Se onkin toimiva mainoslause tälle elokuvalle, sillä se kuvaa osuvasti sen katsomiskokemusta: kaikki käänteet ovat ennakoitavissa aiemmin tulleen pohjalta.

Elokuvan lähtöasetelma on sen tuorein anti sarjalle. Rain (Cailee Spaeny) ja Andy (David Jonsson) ovat Weyland–Yutani-yhtiön palkkaorjia painajaismaisessa siirtokunnassa. Tilaisuus paeta parempaan elämään toisten näköalattomien nuorten kanssa johtaa selviytymistaisteluun täydellistä organismia vastaan.

Ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Fede Alvarez on urallaan osoittanut teknistä lahjakkuutta, mutta myös hapuilevaa ja liiaksi selittämiseen tukeutuvaa draaman tajua. Hänen aikaisempi elokuvansa Don’t Breathe (2016) on hyvä esimerkki tästä. Alien: Romulusta ei ole juonen paljoudella pilattu, mutta sen yritykset lisätä omat merkkinsä suurempaan tarinaan tai tuoda hahmoille psykologisia tasoja ovat persoonattomia.

Vaikka katsomiskokemus ei imaise mukaansa, on siinä kiistatonta viihdearvoa. Juoni liikkuu sujuvasti tilanteesta toiseen, vaikka alkaakin nopeasti muistuttaa videopeliä mekaanisuudessaan. Elokuvan jälkimmäinen tunti tarjoaa lähes tauotonta toimintaa, joka kylläkin pitää katsojan enemmän varuillaan kuin tuottaa aitoa jännitystä.

Visuaalisesti kyseessä on komea elokuva, jossa erikoistehosteet on integroitu saumattomasti osaksi elokuvan maailmaa. Kameralla on painon tuntua tavalla, joka tekee ympäristöistä kosketeltavan tuntuisia. Elokuvan miljöö tuo mieleen sarjan ensimmäisten elokuvien karun maailmaan, jossa avaruusalus on ihmeen sijaan työpaikka.

Erityisen vaivaavaa elokuvassa on sen kyvyttömyys tuoda mitään uutta Alien-sarjaan. Tutun näköisten ympäristöjen käyttö ja aiempien juonikaavojen toistaminen on sopivaa sarjan pitkän historian tiedostamista, mutta Romulus suhtautuu aiempiin elokuviin kuin poistomyyntiin, josta voi vapaasti poimia osan sieltä, osan täältä. Kokemus saattaakin olla soveltuvampi uusille tulokkaille kuin faneille.

Loukkaavuuden rajoille elokuva menee herättäessään henkiin näyttelijän, jonka rooli sarjassa ja elokuvissa ylipäätäänkin on loppuun näytelty. Riippumatta siitä, mitä katsoja ajattelee kuolleiden näyttelijöiden haudasta kaivamisesta, tässä tapauksessa jo pelkästään toteutus on tökerö, turha ja mauton.

Elossa olevat näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus heille antaa. Andy nousee kiinnostavimmaksi hahmoksi pitkälti Jonssonin monipuolisen suorituksen vuoksi, vaikkakin hahmon kehityskaari on helppo ennakoida. Kauniit kasvot Rain ja Tyler (Archie Renaux) jäävät puiseviksi juonen välikappaleiksi. Ainakin Kay (Isabela Merced) vie katsojan takaisin kauhun menneisyyteen erittäin vakuuttavalla kiljumisella. Oleellisesti hahmoilta puuttuu se verbaalinen nokkeluus ja jännitteinen kemia, joka teki esimerkiksi Alienin (1979) hahmoista uskottavan yhteisön. Tätä ei näyttelijöiden syyksi voi pistää.

45 vuotta on pitkä aika elokuvasarjalle. Romulus oli lupaus palata sarjan juurille, ja siihen mikä siitä alun perin teki oivallisen. Jälleen kerran yritys löytää uutta oivallusta vanhaan tarinaan on kuitenkin jäänyt pastissiksi. Vaikka vertaaminen sarjan klassikkoteoksiin voi vaikuttaa kohtuuttomalta, Romuluksen valinta kierrättää niiden ominaisuuksia tekee siitä väistämätöntä. Se ei löydä omaa säveltään, vaan päätyy sen sijaan toistamaan sarjan visuaaliset puitteet ja aikoinaan järkyttävät käänteet kuin suurimmat hitit -kokoelmana.