Ali & Ava valkokangas

Brittiläisessä elokuvassa ja teatterissa 1950-luvulla syntynyt realismin tyyli sai aikoinaan nimen kitchen sink. Usein pohjoiseen sijoittuvat työväenluokan kuvaukset olivat synkkiä kertomuksia perheen sisäisistä ongelmista ja rikollisuudesta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Clio Barnard jatkaa Ken Loachin, Mike Leighin ja Andrea Arnoldin tavoin tätä perintöä, vaikka nykyään synkkyys antaakin jo elokuvissa tilaa myös toiveikkaalle huomiselle.

Ali (Adeel Akhtar) on keskellä tuskallista eroprosessia, jota hän ei halua jakaa edes perheensä kanssa. Ava (Claire Rushbrook) taas on tottunut olemaan tukena muille, mutta haaveilee vielä rakastumisen ensihuumasta, vaikka se tuntuu hänestä kaukaiselta toiveelta. Kun kaksikko kohtaa toisensa, on heidän välillään heti kipinä. Kahden aikuisen ihmisen romanssi on kuitenkin täynnä painolastia, jonka läpi navigoiminen ei ole helppoa. Edelliset suhteet, perhe ja kulttuuriset erot muuttuvat kuitenkin toissijaisiksi, kun tarve tulla rakastetuksi puskee yli kaiken.

Ali & Ava on harvinaisen kypsä rakkaustarina, joita harvoin nähdään enää valkokankailla. Kaksikon suhde syvenee heidän avautuessaan kohtaamistaan vaikeuksista ja elämänsä ilon aiheista. Ongelmien nostaessa päätään ne selvitetään keskustelemalla ja vaikka tunteet välillä kuohuvat, he osaavat antaa toisilleen tilaa käsitellä tunteitaan. Itsetuntemus tuo mukanaan itseluottamusta. Rationaalisesta lähestymistavasta huolimatta ei heidän väliltään puutu hermostuneita perhosia tai sähköisiä kipinöitä. Ihastuminen on universaali tunne, joka ei katso ikää.

Erilaisista elämäntilanteista ja elinympäristöistä tulevan pariskunnan ensimmäinen yhteentörmäys liittyy musiikkimakuun. Heidän rakastamansa genret eroavat toisistaan, mutta he huomaavat, että samaa tanssia voi tanssia, vaikka kappale taustalla olisikin eri. Clio Barnard nostaa remixaukset hienosti metaforaksi uudelle suhteelle, jossa yhteinen rytmi tuodaan yhteen ja luodaan jotain uutta. Uusi musiikki voi aluksi tuntua vieraalta, mutta siihen totutellessa voi omat aivot virittää uudelleen ja löytää uusia ovia vieraaseen musiikkigenreen. Alin ja Avan suhdetta ei katsota hyvällä kummankaan lähipiirissä, mutta näkökulman muutos voi saada ennakkoluuloisimmankin vastustajan näkemään heidän suhteensa uudessa valossa.

Elokuva ei ole vain kuvaus rakastuneesta parista, vaan se on samalla myös ohjaaja-käsikirjoittaja Clio Barnardin rakkauskirje Bradfordin kaupungille Yorkshiressä. Samaan paikkaan sijoittuvat myös ohjaajan aiempi fiktio The Selfish Giant (2013) sekä esikoispitkä dokumentti The Arbor (2010). Kuvaaja Ole Bratt Birkeland on tavoittanut upeasti kuulaan valon ja hyväilee lämpimällä katseella kaupungin kivisiä taloja ja öisiä katuja.

Barnardin realismi tarvitsee toimiakseen vahvat hahmot. Mike Leighin Salaisuuksia ja valheita (1996) -elokuvassa filmiuransa aloittanut Claire Rushbrook sekä viimeksi Sherwoodissa (2022) nähty Adeel Akhtar saavat rauhassa syventyä monimuotoisiin henkilöhahmoihinsa, joista elokuvan aikana paljastuu yllättäviäkin puolia. Vaikka rakkaustarina ei yritä rikkoa genrensä rajoja, ei se myöskään yritä poistaa henkilöhahmojensa rosoja ja juuri siinä piilee Ali & Avan viehätys.