Kaveria parempaa

Onko Disneyn remake-buumi ajautumassa kohti karikkoa? Tätä voisi kysyä, kun katsoo, miten vuosi on alkanut studion animaatioelokuvien uudelleenversiointien osalta. Pari kuukautta takaperin ilmestynyt Dumbo oli katastrofi omilla tahoillaan ja nyt samoissa ongelmissa tuntuu kärvistelevän Guy Ritchien ohjaama Aladdin.

AladdinAladdinin kohdalla panokset ja odotukset ovat olleet Disneyllä suuret. Parin vuoden takaisen Kaunottaren ja hirviön (2017) tavoin alkuperäinen vuoden 1992 animaatioelokuva kuuluu studion renessanssikauden nimekkäimpiin tuotantoihin. Nykyinen pari-kolmekymppinen kuluttajakunta eli ja hengitti Tuhat ja yksi yötä satukertomuksen pohjalta laaditun orientalistisen musikaalin sävelmiä, joiden viekoittelemana Disney toivoo nyt kietovan sormensa ympärille myös kyseisen sukupolven jälkikasvun.

Matka valkokankaille ei kuitenkaan ole ollut mutkaton. Ensimmäisten trailereiden ilmestyttyä kriittiset huomiot kiinnittyivät elokuvan ulkoasuun. Kokonaisuus muistutti halvalla tuotettua tv-elokuvaa, jonka jäävuoren huippuna oli järkyttävän näköinen efektikyhäelmä Will Smithin esittämästä lampunhengestä. Yleinen näkemys oli, että rouheista rikosdraamoista vastannut Guy Ritchie oli ottanut liian ison loikan Lontoon sivukujilta arabihenkisen satumusikaalin ohjaajaksi.

AladdinOletukset eivät ole täysin vääriä, kun katsoo valkokankaille ilmestynyttä lopputulosta. Aladdin tuntuu tietokone-efekteillä kuorrutetulta viiden dinaarin halpahallimusikaalilta ollen hieman kankea, visuaalisesti huokea sekä keskinkertaisesti laulettu. Ritchie ei ole täysin linjassaan Bollywood-perinteitä imitoivan satumusikaalin kuljettajana, mutta elokuvan todelliset ongelmat ovat kuitenkin paljon syvemmällä.

Aladdin noudattelee pitkälti animaatioversion suuntaviivoja aina kuuluisista avainkohtauksista Alan Menkenin säveltämiin musiikkinumeroihin asti. Alkuperäisteoksen ohutta juonikehystä on kuitenkin lähdetty laajentamaan samalla päivittäen kiusallisesti vanhentuneen satumusikaalin tyyli ja hahmot lähemmäs nykyajan tiedostavampia standardeja.

AladdinDisneyn lukuisia aiempia uusversioita mukaillen Aladdin ahtaa sisäänsä kuitenkin enemmän kuin mitä se mitassaan pystyy pureskelemaan. Yli reunojen turpoavassa paketissa pahiten kärsivät hahmojen kehystarinat, joiden käsittely rusikoituu poukkoilevan juonenkuljetuksen jalkoihin tai joita ei muuten vain saada luontevasti istutettua osaksi elokuvan dramaturgista kaarta. Rinnalla kulkevat sivuelementit poliittisine juonitteluineen sekä ylimääräisine rakkaustarinoineen tekevät reiluun kahteen tuntiin ahdetusta kokonaisuudesta auttamattoman raskaan.

Nuoremman yleisön kestokyvyn voisi kuvitella käyvän äärirajoilla vaivalloisesti laahustavassa elokuvassa, jonka eläväisyys luottaa paljon lampunhengen vetovoimaan. Will Smith kantaakin suurta taakkaa ikonisen roolin uudelleentulkitsijana. Animaatioversiossa Robin Williamsin ääninäyttelemä henki oli pitkälti se myyntitykki, jonka varaan koko elokuva rakentui. Suomessa roolin vetäneen Vesa-Matti Loirin dubbaustyö keräsi kiitosta kansainvälisilläkin kentillä.

AladdinOngelma on siinä, että hengen energinen ja nopeatempoinen ilmaisu on lähtemättömästi osa Williamsia, jonka ehdoilla hahmo alun alkaen luotiinkin. Sopeutuminen näihin vaateisiin ei tapahdu Smithiltä kolhuitta ja aluksi vaikuttaakin, että animaatiovastineen imitoiminen vetää näyttelijän pinnan alle. Onneksi rytmi kuitenkin löytyy ja kun Smith pääsee irtautumaan lähdemateriaalin kahleista ja luottamaan ominaisempaan ilmaisuun, alkaa myös roolisuoritus mukautua uomiinsa.

Vaikka koominen ajoitus ja ulosanti ovat edelleen Smithillä esimerkillisesti hallussa, niin ontuva kokonaisuus ei edes parhaimpina hetkinään jaksa pitää uppoavaa paattia pinnalla. Aladdin jatkaa Disneyn heiluvien uusversioiden linjaa tarjoamalla hallitsemattomasti täyteen ahdetun pompöösin, mikä lähinnä vain vahvistaa oletusta siitä, että animaatioversioiden uusmukaelmat ehditään polttaa studion osalta pohjaan kauan ennen kuin trendin viimeiset henkäykset alkavat näkyä lippuluukuilla.

*
Arvostelukäytännöt