Äiti valkokangas

Samppa Batalin muutaman vuoden takainen esikoiselokuva Äpärä (2016) herätti pientä innostusta haparoivasta lopputuloksestaan huolimatta. Batalin toisessa elokuvassa, Äiti, elokuvallinen ote on jo astetta varmempaa, mutta käsikirjoituksessa on edelleen toivomisen varaa.

Jaana Saarisen esittämä Eeva palaa kotinurkilleen tarkemmin nimeämättömälle suomalaiselle pikkupaikkakunnalle. Taustoja ei sen paremmin selitetä vaan tarina aukeaa elokuvan edetessä. Eeva on ollut vankilassa murhasta, eikä häntä paikkakunnalla katsota suopeasti. Eeva saa kuitenkin töitä kiinteistöhuoltofirmasta ja alkaa etsiä tytärtään.

Peruspalikat ovat Äidissä kohdillaan. Pikkupaikkakunnassa on tarvittavaa nukkavierua ja sisäänpäin kääntyneisyyttä, jotta elokuvaan saadaan luotua lähtökohdiltaan kiinnostava atmosfääri. Hiljalleen auki kiertyvä tarina rakentaa alkuun jännitettä ja Saarinen luo Eevasta synkkäilmeisyydessään kiehtovaa päähenkilöä.

Hyvästä alkuasetelmastaan elokuva ei kuitenkaan kehity eteenpäin. Tarina ja jännitteen luominen jämähtävät paikoilleen. Juonellinen tarina nytkähtää kunnolla liikkeelle vasta tunnin jälkeen elokuvan viimeisellä kolmanneksella. Iso osa elokuvasta täytetään mitäänsanomattomalla asioiden ja tapahtumien kuvaamisella. Portaikkojen siivoamiseen, patterien venttiilien vaihtamiseen ja Eevan synkkiin ilmeisiin syvennytään paikoin suurella hartaudella. Aikaa käytetään paljon sellaiseen, joka ei vie tarinaa tai sen hahmoja eteenpäin. Lopputulos vaikuttaa lyhytelokuvalta, joka on leikkauspöydällä päätetty venyttää pitkäksi elokuvaksi jättämällä mukaan täytekohtauksia, jotka toimivan tarinankerronnan nimissä olisi pitänyt siivota pois.

Elokuvan teemoissa on paljon potentiaalia. Tarinan hahmojen kautta pöydälle nostetut ajatuskulut ihmisen kohtaamasta hyljeksinnästä ja hyljeksityn auttamisesta ovat aluksi lupaavia, mutta jäävät elokuvan edetessä kauniiksi kattaukseksi vailla lopullista sisältöä. Lisäksi Eevan synkkyys ja kohtalon traagisuus ovat niin korosteisia, että hahmo jää liian yksioikoiseksi ollakseen inhimillisesti kiinnostava.

Eevaa auttava kiinteistöfirman Kalle (Matti Pajulahti) osoittautuukin Eevaa kiinnostavammaksi hahmoksi, sillä hänessä on tarvittavaa moniulotteisuutta inhimillisen kosketuspinnan luomiseksi. Kalle ei kuitenkaan asetelmaa pelasta, sillä hänet jätetään tarinasta välillä pitkiksi ajoiksi ulos eikä hahmoa hyödynnetä riittävästi Eevan rinnalla, jotta tarinaa olisi hänen kauttaan kyetty rakentamaan johdonmukaisemmin eteneväksi. Kallen avulla Eevan hahmoa olisi voitu myös inhimillisesti ymmärtäen selittää auki jo ennen loppuhuipennusta, jossa kaikki tipautetaan katsojan syliin kerralla.

Elokuvana Äiti on lähinnä loppuhuipennuksen odottamista, ja odottavan aika käy pitkäksi, kun elokuva ei kykene tarjoamaan äidin taakkaa käsittelevän ydinsynkistelynsä ympärille muuta sisältöä. Yhden asian käsikirjoitus olisi kantanut lyhytelokuvan verran, mutta pitkäelokuva on yksinkertaisesti liikaa.