Pieni poro petojen armoilla

Luontoelokuva on vaikea laji. Vapaan luonnon ja eläinten istuttaminen ihmisen kerrontaperinteen tarinamuottiin on temppu, jossa onnistutaan elokuvan saralla harvoin. Kirjallisuuden parista löytyy onnistumisen esimerkkejä enemmän kuin elokuvien parista. Kirjallisuudessa ei olla vastaavalla tavalla aistein havaittavan reaalimaailman vankeja kuin elokuvissa, joissa kuvien on uskottavuuden nimissä vastattava mielikuvaa todellisuudesta. Toisaalta kuva on usein luotoelokuvan valttikortti, sillä mitäänsanomatonkin tarina unohtuu näyttävän visuaalisuuden rinnalla. Kirja sen sijaan jää lukematta, jos tarina ei kanna.

Moni luontoelokuva elää ja hengittää juuri kuviensa kautta tarinan jäädessä usein sivuseikaksi. Ailo – pienen poron suuri seikkailu on juuri tällainen luontoelokuva.

AiloKäsikirjoitettujen luontoelokuvien helmasyntinä pidetään usein eläinten inhimillistämistä. Kritiikki on lähtökohtaisesti hieman pielessä, sillä luonnon ja eläinten asettaminen ihmisten kerrontaperinteen tarinamuottiin on aina niiden inhimillistämistä. Tarinankerronnassa kyse on asioiden ymmärrettäväksi tekemisestä, sillä ihminen ei voi ymmärtää ja jäsentää maailmaa juuri muutoin kuin oman kokemus- ja aistimaailmansa kautta. Tieteen saralla rajaa voidaan rikkoa, mutta kertovassa taiteessa ymmärrettäväksi tekeminen vaatii aina inhimillistämistä, jotta ihmiset voivat samaistua tarinan kohteisiin. Tämä pätee myös luontodokumentteihin.

Käytännössä inhimillistämisellä tarkoitetaankin useimmiten eläimille tietoisesti annettuja ihmisen piirteitä, eli eläimen käytös ja toiminta rinnastetaan kulttuuriseen ihmiseen. Tosin raja eläimen ja ihmisen välillä on sumentunut sitä mukaa, mitä enemmän tieteen saralla eläinten käytöstä on tutkittu. Tiede on todistanut, ettei meillä ihmisillä taidakaan olla yksinoikeutta ihmisen kulttuurisina piirteinä pidettyihin ominaisuuksiin.

AiloEläinten käyttäytymisessä on ihmiselle helposti samaistuttavia piirteitä, koska olemme yksi eläinlaji muiden joukossa ja käyttäytymisessämme on paljon samaa kuin useimmilla muilla nisäkkäillä. Taitavat tarinankertojat ovat osanneet hyödyntää tätä kautta aikojen. Luontoelokuvien saralla esimerkillisiä teoksia ovat olleet muun muassa Karhu (1988) ja Pingviinien matka (2005), joiden seuraajaksi Ailokin pyrkii.

Ailo on suomalais-ranskalaista yhteistyötä ja siinä yhdistyy suomalaisten Metsän tarinan (2012) ja Järven tarinan (2016) dokumentaarisuus ranskalaisten luontoelokuvien, kuten Karhun ja Pingviinien matkan, tarinallisuuteen. Lopputulos ei ole kuitenkaan aivan niin onnistunut kuin olisi voinut kuvitella.

Visuaalisesti Ailo on näyttävä ja tulvillaan kiinnostavaa luontokuvausta, jonka eteen on tehty paljon töitä. Kuva pitää Ailon kasassa, kuten aikanaan Metsän tarinan ja Järven tarinan.

AiloSuuren suosion saavuttaneet Metsän tarina ja Järven tarina kärsivät selkeän tarinanäkökulman puutteesta. Ailo on tässä suhteessa onnistuneempi, sillä kerronnan näkökulma on poron vaikka tarinan aikajänne on sama tuttu vuodenkierto kuin Metsän ja Järven tarinassa. Kun luontoa ja vuodenkiertoa tarkastellaan yhdestä näkökulmasta, kokonaisuus on helpommin hahmotettavissa.

Pienen poron syntymä ja varttuminen vievät tarinaa johdonmukaisesti eteenpäin universaalisti toimivan kuvakerronnan johdattamana. Jostain syystä tekijät eivät ole kuitenkaan luottaneet kuvan kertovuuteen ja päälle vyörytetään hyvin hallitseva kertojaääni, joka pahimmillaan selostaa sitä, mitä kuvassa näkyy.

AiloMetsän tarinassa ja Järven tarinassa kertojalla paikattiin draamallisen tarinan puutetta, mutta Ailossa on tarina ja kerronnalla näkökulma, joten kertojaääni on lähinnä painolastia. Suomalaisversiossa kertojaäänenä kuultava Peter Frantzén ei myöskään omaa Jarmo Heikkisen tai muiden Avaran luonnon kertojaäänien kaltaista vivahteikkuutta. Frantzénin kuvien yli vyöryvä kertojaääni puuduttaa Ailon elokuvallisuutta tehden kerronnasta raskassoutuisen, mitä geneerinen musiikki ei kevennä. Kiinnostavasta kuva-annistaan huolimatta elokuva alkaa tuntua pitkäveteiseltä.

Kertojaääni on elokuvassa ylipäätään useimmiten tarpeeton ratkaisu, mikä kielii tekijöiden luottamuspulasta kuvalliseen ilmaisuun. Jean-Jacques Annaudin Karhu aikanaan osoitti, ettei tarinavetoinen luontoelokuva tarvitse selventävää kertojaääntä, päinvastoin: kuvat puhuvat. Ailossakin kuvat puhuisivat, jolleivät hukkuisi kertojaäänen alle.

Toinen Ailon kompastuskivi on sen sisällöllinen mustavalkoisuus. Pieni poro on jatkuvasti uhattuna, kuten pingviinien poikaset aikanaan Pingviinien matkassa. Raadollisuus luonnon kiertokulussa on väistämätön tosiasia, jota ei ole tarpeen kaunistella tai sivuuttaa, mutta outoa on, että tarinan jännitteet rakennetaan lähes yksinomaan mustavalkoisen hyvä–paha-asetelman varaan, jossa saalistettavat ovat hyviä ja saalistavat pedot pahoja. Asetelma on luvalla sanoen aikansa elänyt.

Ailo

Ailossa jännite on rakennettu sen varaan, miten pieni poro selviytyy petojen kynsistä. Painotus on hallitseva suhteessa siihen, että tutkimusten mukaan ensimmäisen vuoden vasakuolleisuus on kymmenen prosentin luokkaa eli suurin osa vasoista selviää kyllä petojen kynsistä päätyäkseen käristykseksi ihmisten ruokapöytiin.

Näkyvimmäksi pedoksi elokuvassa nostetaan susi, vaikka sutta ei Lapissa liiemmin edes esiinny. Poronhoitoalueella ei tiettävästi ole ainuttakaan pysyvää susilaumaa, vaan alueella liikkuu satunnaisesti yksittäisiä uutta reviiriä etsiviä susia, jotka poronhoitoalueella päätyvät poistettaviksi varsin nopeasti. Pedoista maakotka on vasoille suurin uhka, joskin pedot verottavat vasakannasta lähinnä heikoimpia yksilöitä. Ilmastomuutoksen vaikutukset, kuten porojen talvista ravinnonsaantia uhkaava maajää tai ylilaidunnuksen aiheuttama ravintopula, eivät kuulu Ailon porojen maailmaan.

Ailo ei toki ole dokumentti, joten faktoihin liittyvät yksityiskohdat eivät ole tarinnallisessa luontoelokuvassa pääasia, mutta kun nojaudutaan näkyvästi dokumentaariseen luontokuvaan sisällössä piilevät epäjohdonmukaisuudet hiertävät väistämättä.

AiloSuurin epäjohdonmukaisuus on ihmisen puute poron elämässä. Poro on puolikesy eläin ja poron elämänkierto on vahvasti ihmisen ohjaama, joten ihmisen poissaolo poron elämästä on Ailossa silmiinpistävää. Ratkaisu on myös sikäli kummallinen, sillä ihmisellä tarinaan olisi voitu tuoda samanlainen tapahtumia ja draamaa yhteennivova merkitys kuin Annaudin Karhussa. Kertojaääntä ei olisi tarvittu, kun monia asioita olisi voitu selittää ihmisten mukanaololla itse tarinassa.

Ilmeisesti Ailossa on haluttu osana Lapin eksotiikkaa luoda mielikuvaa neitseellisessä luonnossa elävästä villistä porosta, vaikka kumpaakaan ei ole olemassa. Hyvä–paha-asetelmalla dramatisoitu luontoeksotiikka löytää varmasti yleisönsä suuressa väkirikkaassa maailmassa, eikä Ailo-elokuva sinällään väärillä poluilla kulje, mutta kovin kriittistä luentaa se ei kestä. Onneksi kuvat kantavat – ainakin niinä hetkinä kun kertojaääntä ei kuulla.

* *
Arvostelukäytännöt