Aikamies valkokangas

Suomalaisia pientuotantoja eli hienommin sanottuna kotoisia indie-elokuvia pääsee teatteritarjontaan nykyään tasaisesti kiitos digitaalisen levityksen. Elokuvakentän moninaisuuden kannalta kyse on myönteisestä ilmiöstä, ja jollain aikataululla sopii odottaa, että pientuotantojen rintamalta tulee elokuvallinen läpimurto. Toistaiseksi sellaista ei ole näkynyt, eikä Samppa Batalin kolmas pitkäelokuva Aikamies tilannetta muuta.

Batalin aiemmat teattereissakin nähdyt elokuvat Äpärä (2016) ja Äiti (2019) eivät hyvästä yrityksestään ja muutamista yksittäisistä onnistumisistaan huolimatta olleet elokuvina kovin sujuvia. Kokemuksen karttuessa käsikirjoittaja-ohjaajan kolmannelta elokuvalta odottaisi jo enemmän, mutta Aikamiestä vaivaavat samat ongelmat kuin edeltäjiään. Elokuvallinen sujuvuus jättää edelleen toivomisen varaa.

Matti Pajulahti esittää aikuista miestä, joka asuu ja elää omillaan, mutta vaikuttaa olevan edelleen äitinsä määräysvallan alla. Mies työskentelee ravintolassa järjestyksenvalvojana, ja eräänä yönä kotimatkallaan hän tapaa naisen (Annikka Hartikka). Heidän välilleen syttyy yhteys.

Yksinäisten ja maailmasta paikkaansa etsivien aikuisten toistensa löytämisessä olisi ollut kaikki tarvittava. Tarinaan ujutetaan kuitenkin vanha tietokone, jonka avulla voi siirtyä ajassa, tai jotain sellaista. Orastavaa kiinnostusta aluksi herättänyt tarina lähtee oudoille poluille, mikä tekee elokuvan tarkoitusperien tavoittamisen tylsistyttävän hankalaksi.

Monitulkintaisuus on taiteen rikkautta. Elokuvan osalta tämä käytännössä tarkoittaa mahdollisuuksia tulkita tarinaa eri näkökulmista. Aikamiehessä monitulkintaisuus tarkoittaa epätietoisuutta perustarinasta, mikä aiheuttaa enemmänkin hämmennystä kuin toimisi elokuvan eduksi. Onko kyse Päiväni murmelina -mukaelmasta, aikamatkailusta vai mielenterveysongelmien kuvauksesta? Tarinan sisäinen logiikka on vajavaista, eikä siitä löydy selkeää tukea millekään tarinaskenaariolle. Tästä aiheutuva hämmennys vain lisää elokuvan kerronnan ja kuvallisen annin pitkäveteisyyttä.

Mielenterveysnäkökulmasta Aikamies tuo mieleen toisen kotoisen pientuotannon Punaisen kohinan (2021). Yksinäisyydestä ja lapsuuden kokemuksista juontuvat mielenterveysongelmat ovat tärkeä aihe, mutta kummassakin elokuvassa teema jää elokuvallisesti epäkoherentin lopputuloksen jalkoihin.

Elokuvan valopilkku on sivuroolissa aikamiehen työkaveria näyttelevä Joel Hirvonen. Monissa rooleissa nähdylle Hirvoselle soisi jo isompia rooleja. Hahmojaan luonnikkaasti esittävä Hirvonen elävöittää Aikamiehessä muutoin pysähtynyttä kerrontaa. Kolmen työtoverin keskinäiset kohtaukset ovat elokuvan parasta antia sekä ainoita jaksoja, jotka ovat välittömyydessään luontevia, pitkälti Hirvosen ansiosta. Yksi sivurooli ei elokuvaa kuitenkaan pelasta, valitettavasti.