Isien synnit

Roy McBride (Brad Pitt) on omistanut elämänsä avaruuden suurien mysteerien ratkomiselle ja tunnollisuudessaan hän on kasvattanut muurin itsensä ja ympäröivän maailman välille. Esikuvana hänellä on aina ollut edesmennyt isä (Tommy Lee Jones), joka hävisi tutkimusmatkalla Neptunukseen.

Ad AstraRoyn elämän perusteet järkkyvät, kun hänelle esitetään lyhyt ääninauha, joka viittaisi siihen, että isä on yhä elossa. Onko sankarillinen astronautti ollutkin pelkuri, joka jätti perheensä vai jopa jotain vielä pahempaa? Royn uskotaan olevan ainoa henkilö, joka voi mahdollisesti tavoittaa viestillään isänsä ja niinpä matka kohti Marsin viestintäkeskusta alkaa.

Menetyksen ja uskon teemat elävät vahvoina Ad Astrassa. Surusta tulee matka, jolla ajantaju katoaa ja päämäärä välkkyy usein epätodellisena kajastuksena edessä. Vaikka Roy uskoo isänsä kuolleen, alkaa epäilys sytyttää pikkuhiljaa liekkiään. Isänsä kuoleman jo kertaalleen läpikäynyt mies joutuu pohtimaan kenet matkansa päässä kohtaa: sankarillisen isän, joka ei koskaan saanut nähdä poikansa kasvavan aikuiseksi vai jonkun täysin tuntemattoman ihmisen.

Ad AstraIsiensä synneistä tilille joutuvan pojan tarinassa on kuultavissa vahvoja kristillisiä kaikuja. Royn uskonnolliselle isälle maapallon ulkopuolisen elämän etsintä oli aina ollut merkkien hakemista siitä, että Jumala on olemassa. Nyt merkkejä ulkoavaruudesta odottaa Roy. Hän voi puhua isälleen, mutta ei kuule vastauksia tai edes tiedä kuunteleeko toisessa päässä kukaan. Usko saa ekumeenisemman ulottuvuuden, kun pohdinta uskon perimmäisestä luonteesta nousee esiin. Jos keskittyy merkkien etsimiseen, voi tulla sokeaksi muulle maailmalle.

James Gray on rakentanut Ad Astran maailmasta täyteläisen ja vivahteikkaan. Avaruusmatkailun infrastruktuuri ulottuu aurinkokunnan äärirajoille ja Kuusta on tullut turistien kansoittama matkailukohde. Hoyte Van Hoyteman kuvauksessa valkokangas hohtaa kuparin ja elohopean väreissä ja valo laskeutuu eri tavoin kuin maanpinnalla. Elokuva on kuvitettu harvoin nähdyillä maisemilla, jotka avautuvat maapallon ilmakehän lähettyvillä olevan antennitornin askelmilta tai liki monokromaattisen Kuun kamaralla käydyn hitaan takaa-ajon taustalla.

Ad AstraKamera ripustautuu Brad Pittin kasvoihin korostaen tarinan sisäänpäin kääntynyttä luonnetta. Tunteensa ja kehonsa täysin hallitsevan astronautin jähmeään liikkumiseen särön tuovat ilmeet sekä ääni, josta tunteiden pintaan nousua ei voi peitellä. Lähikuvissa esiin nousevat kasvojen lihakset, joiden jännitteistä näkyy se tunnekuohu, joka alkaa ottaa vallan Roysta matkan aikana.

Ad Astra on hidas avaruusmatka Royn suruun. Vaikka myös Interstellar (2014) ja Arrival (2016) käsittelivät menetystä tuo Ad Astra kenties voimakkaimmin mieleen Hävityksen (2018), joka muutti masennuksen konkreettiseksi paikaksi, hohteeksi. Alue, jonka petolliseen ilmastoon saattaa eksyä harhailemaan ja josta ei palaa samana ihmisenä takaisin, muistuttaa Ad Astran tapaa käsitellä surua konkreettisena matkana. James Grayn elokuva on riisuttu kaikesta turhasta. Elokuvan tunteellisuudessa on välittömyyttä, jota Gray aikaisemmista elokuvista ei aina ole löytynyt.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,3 / 4 henkilöä