99 frangia valkokangas

Ranskan uusin aalto on ristiriitaisia tunteita herättävä ilmiö. Jan Kounen, Gaspar Noe ja kumppanit ovat tehneet monella tasolla elokuvakerronnan konventioita haastavia elokuvia, jotka yrittävät kuvata yhteiskunnan pahoinvointiin liittyviä ilmiöitä vähemmän katsojaa kosiskelevin keinoin. Kerronnallisten ainesten äärimmäisyys aiheuttaa kuitenkin sen, että sisältö joutuu väistymään usein kerronnan tieltä; tärkeämpää on se miten kerrotaan kuin mitä kerrotaan. 99 frangia on tästä hyvä esimerkki.

99 frangia on 2000-luvun Ranskaan siirretty versio parin vuosikymmenen takaisista amerikkalaisjupeista. Ranskalaisessa juppiudessa menestyksekäs ura on luotu mainonnalla. Rahantuloa ja huumeita sekä naisia ja jatkuvia juhlia tarjoava elämä vie mainostoimistossa työskentelevän Octave Parangon (Jean Dujardin) äärimmäisyydestä toiseen. Itsensä myyminen rahan ylivallalle ei ole kuitenkaan yksioikoisen helppoa. Toisinaan se saattaa johtaa jopa kapinamielialaan, mikä näkyy itsetuhoisuuden lisäksi ihmissuhteissa ja toimintana mainostajia vastaan.

Elokuvassa tarina on kuitenkin vain sivuosassa. Octaven huumeseikkailut toimivat alustana ylitsepursuavalle ja hengästyttävälle kuvalliselle ilotulitukselle, jossa tekijöiden itsetietoiset ja jopa ärsyttävän nokkelat kokeilut ovat pääosassa. Kuvallisella puolella ne näkyvät jatkuvina leikkauksina, mainosten ja musiikkivideoiden vaikutteiden omaksumisena ja tietokoneanimaation hyväksikäyttönä. Musiikin rooli on puolestaan intertekstuaalinen, kun Wong Kar Wain In the Mood for Lovesta tuttu kappale Yumeji's Theme ja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailussa käytetty Johann StraussinTonava kaunoinensaavat 99 frangissa täysin uusia merkityksiä.

Ei olekaan yllättävää, että elokuva hylkää perinteisen juonirakenteen. Vaihtoehtoiset tapahtumien kulut ja monimerkityksiset tulkinnat todellisuuden luonteesta korostavat sisällön toisarvoisuutta. Tekijöiden elokuvantekotapaa voisi kuvata sanoilla sairas leikkimielisyys, jonka tavoitteena on yhdistää mainosmaailman epämiellyttävät puolet puolitoistatuntiseen trippiin. Tyyli sopii kuvaamaan huumeiden vaikutusta, mutta samalla se hukkaa epätoivoisesti tavoittelemansa yhteiskuntakriittisyyden.

Jo edellinen Jan Kounenin Suomessa levitykseen tullut elokuva, Blueberry, joka yhdisti lännenelokuvan psykedeelisyyteen, oli kokeiluissaan varsin epäonnistunut tapaus. 99 frangia ei ole lopputulokseltaan yhtään sen kummoisempi elokuva. Jan Kounen onkin hyvä esimerkki uusimman ranskalaisen aallon elokuvien varjopuolista ja epäonnistumisista. Tarinan hahmottomuus ja rönsyilevyys sekä visuaalinen leikki ja nokkeluus eivät ole elokuvantekijän kannalta aina hyviä asioita.