20, 000 Days on Earth valkokangas

20, 000 Days on Earth on Nick Caven (s. 1957) käsikirjoittama henkilökuva musiikintekijästä, romaanikirjailijasta, rocktähdestä, näyttelijästä ja ihmisestä nimeltä Nick Cave. Elokuva kuvaa yhtä vuorokautta bändiensä Birthdayn Partyn ja The Bad Seedsin kanssa maineeseen nousseen australialaismuusikon elämässä. Elokuva sai Suomen ensi-iltansa R&A-festivaalilla toissa viikolla ja oli kuulemma tämän vuoden nopeimmin loppuunmyynyt elokuva.

Herätyskello soi kotona Brightonissa, Englannin sunnuntai-idyllikaupungissa ja sihteerin ääni muistuttaa päivän tehtävistä. Päivään mahtuu koko elämänkaari, kun lapsuutta pohditaan psykoanalyytikon ja nousua rocktähteyteen Cave-arkistoa lajittelevien työntekijöiden kanssa. Rakenne voisi olla vaivaannuttava ja tekotaiteellinen mutta toimii yllättävän hyvin. Vaikka päähenkilö on Caven luoma hahmo, vanhanaikaista kirjoituskonetta naputtava taiteilija on sellainen, minkälaiseksi hänet haluaakin uskoa.

Koska myös elokuvan kronologiaan haluaisi uskoa, lopun alleviivattu siirtymä Sydneyn konserttisaliin tuntuu turhalta. Sieltä taltioitu Jubilee Street on kuitenkin hengästyttävä esitys ja sen väliin leikatut pätkät Caven esiintymisistä neljältä vuosikymmeneltä korostavat laulun sanomaa taitelijan transformaatiosta.

Taiteilijan ja taiteen transformaation voima on elokuvan tärkeimpiä teemoja, jota elokuvassa pohtivat Caven lisäksi hänen taiteilijaystävänsä. Muuntuminen on sekä vahvuus että heikkous, sillä Cave pelkää jääneensä tähtikuvansa vangiksi löytämättä itsekään enää todellista minäänsä. Hänen hahmonsa onkin konserttitilanteissa pelottavan vangitseva kuin hurja maallikkosaarnaaja. Onneksi herra käyttää voimiaan hyvän palveluksessa popmusiikkiin.

Kyseessä ei ole siis varsinainen elämäkertaelokuva, mutta tunnelmaan enemmän kuin faktoihin nojaamalla se kuvaa kohdettaan viime kädessä paremmin. Elokuvasta löytyy seesteistä syvällisyyttä, filosofisia pohdintoja, synkkää kauneutta ja hurjaa paahtoa aivan kuin Caven musiikistakin. Sateinen merenrantakaupunki ja tunnelmalliset sisätilat luovat musiikkiin sopivaa visuaalista ilmettä.

Hetkittäin elokuva tuntui levottomalta nopeine, taiteellisine leikkauksineen. Kaikkia tämä ei ole tosin häirinnyt, sillä ohjaajana toiminut visuaalitaitelija-pariskunta sekä leikkaaja Jonathan Amos palkittiin Sundancen festivaaliilla. Onneksi aikaa annetaan myös rauhallisille pitkille musiikkikohtauksille, ja musiikin tekemisen, äänittämisen ja kirjoittamisen vaiheita katselee mielellään. Erityisen tenhoava on studiolla kuvattu Higgs Boson Blues.

Cave-arkisto, joka on talletettu Melbourne Arts Centeriin, tuo mieleen Orhan Pamukin romaanista todelliseksi museoksi muuttuneen Viattomuuden museon. Lisäksi 20, 000 Days on Earthin kotisivuille Cave on perustanut oman Museum of important shitin, jonne kuka tahansa voi lähettää kuvan itselleen merkityksellisestä, nimellisesti arvottomasta asiasta. Sieltä löytyy muun muassa elokuvassa tärkeään osaan nouseva Nina Simonen purukumi.