Natsit menevät yli hilseen

Selaan joutilaisuuttani HBO Maxin elokuvatarjontaa, kun silmieni eteen lävähtää tekoälyn tai jonkun yhtä nohevan kesähessun kuratoima kategoria ”Eeppiset poiminnat kesään”. Sen paraatipaikalla komeilee parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin voittanut The Zone of Interest (2023). Kokeellisesta tyylistään tunnetun ohjaaja Jonathan Glazerin elokuva kuvaa orjallisesti Auschwitzin keskitysleirin päällikkönä tunnetun Rudolf Hössin sekä hänen perheensä arkisen yläluokkaista elämää tuhoamisleirin naapurissa.

Elokuvasta kirjoitetuissa kritiikeissä ja analyyseissä elokuvan suurimmaksi ansioksi on nostettu, kuinka se herättää katsojassaan huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä tämän löytäessä natsiperheen keskiluokkaisesta elämäntyylistä ja välinpitämättömästä asenteesta silmien edessä tapahtuvaa pahuutta kohtaan samaistumispintaa omasta elämästään. Havahdun pohtimaan, millainen ihminen nähtyään tämän kylmäävän kolkon taide-elokuvan holokaustia työnarkomaanin elkein puuhaavan natsiupseerin arkisesta elämästä päätyy lopputulokseen: ”Johan oli eeppistä”.

Jatkokysymykset natsikuvaston ja eettisyyden rajapinnasta ovat vääjäämättömiä. Olisiko Ilkka Remes miljonääri, jos hänen kirjojensa kansia ei koristaisi hakaristi? Voittaisiko The Zone of Interestin kaltainen kokeellinen taide-elokuva parhaan ulkomaalaisen elokuvan Oscarin, ellei se karnevalisoisi itseään ”eeppisellä” natsikuvastolla? Tulisiko meidän lopettaa dokumenttien tekeminen kaikista muista aiheista loputtomien Hitler-dokumenttien kerätessä kuitenkin suurimmat katsojamäärät?

Esimerkit osoittavat, että natsikuvasto puree niin älymystöön kuin massoihin, vaikkakin eri tavoin. Ensin mainituille natsikuvasto tarjoaa loputtomasti pohdittavaa ihmisyyden perimmäisestä luonteesta, hyvän ja pahan suhteesta sekä omasta toimijuudestaan suhteessa ympäröivään yhteiskuntajärjestelmään. Massoja natseissa kiehtoo kielletty. Oli se sitten yliluonnollinen pahuus, univormut ja nahka-asut tai raaka väkivalta. Äärioikeistoa kannattavat sekä uusnatsit voivat löytää natsikuvastoa sisältävästä kulttuurituotteesta heitä miellyttävää hengentuotetta sekä arvoillensa vastakaikua.

On syytä pohtia, mitä The Zone of Interest tarjoaa kullekin karkeasti lokeroidulle katsojaryhmälle. Elokuvan kokeellisuus, juonen häilyvä luonne sekä moraalisen alleviivauksen puuttuminen on merkki siitä, että tämä taide-elokuva on suunnattu älymystölle ja kulttuurieliitille. Vaikkei elokuva välttämättä sano aihepiiristään mitään uutta, se onnistuu liikuttamaan näitä tiedostavia katsojia tavalla, joka on natsielokuville uudenlainen. Elokuva ei näytä natsien hirmutekoja eikä myöskään näiden hirmutekojen uhrien kohtaloita. Se luottaa katsojiensa tietoon ja ymmärrykseen natsien pahuudesta sekä holokaustin epäinhimillisyydestä. Suurelta osin elokuvan vaikuttavuus perustuu katsojan jo olemassa olevaan älylliseen ja emotionaaliseen suhteeseen natseja kohtaan.

Kuinka ihminen, jolle elokuvat eivät ole kimmoke oma-aloitteelliseen älylliseen tai emotionaaliseen prosessiin, kokee The Zone of Interestin? Luultavasti joko natsikuvaston myötä ”eeppisenä” tai tylsänä, riippuen siitä, kuinka paljon sydän sykkii kolmannen valtakunnan eri käänteille. Uusnatseille ja samanmielisille elokuva on uusi fanituote.

Onko elokuvien tekijöillä vastuu millaisen vastaanoton elokuva saa? Onko eettistä tehdä elokuvia kulttuurieliitille tai älymystölle ottamatta huomioon, minkä vaikutuksen elokuva tulee lopulta jättämään maailmaan? Aiheen ympärillä keskustelua on käyty ainakin Todd Phillipsin vuoden 2019 Jokerin sekä Martin Scorsesen vuoden 2013 The Wolf of Wall Streetin elokuvien tapauksissa. Ensimmäisen näistä omivat maailmalle katkerat incel-porukat ja jälkimmäisen sikamaista elämäntyyliä ihannoivat nuoret miehet. Molempien elokuvien pyrkimyksenä oli kritisoida ilmiöitä, joiden piirissä ne kerryttivät kulttisuosion. The Zone of Interestillä saattaa olla edessä sama kohtalo, mikäli Maxin markkinointidataan ja natsipesuun on uskominen.