New York City - leffafriikkien paratiisi

Jokaisen itseään kunnioittavan leffahullun pitäisi - ainakin kerran elämässään - vierailla New York Cityssä. Kaupunki, joka kutsuu itseään myös Isoksi Omenaksi, tarjoaa huikeat määrät ensi-iltoja ja suurta glamouria.

NYC on aina ollut elokuvien pyhäkkö, jossa kuvataan, tuotetaan ja esitetään leffoja suurissa määrin. Pelkästään kaupungin silhuetit ovat tulleet tutuiksi monesta elokuvasta; keltaiset taksit tuovat mieleen Scorsesen Taksikuskin ja New York Stories -leffan taustalla taas on SoHon taiteilijoiden maailma. Woody Allen, tuo neuroottinen sankari kuvasi Manhattanissa rakastavaisia katselemassa öisen alakaupungin silhuetteja.

Muutaman vuoden takainen Smoke-leffa kertoi puolestaan brooklyniläisestä tupakkakaupasta, samaten pienen piirin kulttileffa, Romeo Is Bleeding -trilleri, sijoittui myös Brooklyniin ja Coney Islandiin, joka oli vielä viime vuosisadan alussa suosittu huvittelupaikka. Nyttemmin elokuvaa on inspiroinut enemmän paikan asteittainen vajoaminen rappioon. Kukapa ei olisi myöskään nähnyt Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvia, jotka vakuuttavasti kertovat New Yorkin järjestäytyneen rikollisuuden elämästä, sen noususta ja tuhosta yksilötasolla.

Elokuvateatterit

Kaupunki tarjoaa huikean valikoiman elokuvien maailmaan, voit valita leffasi miltei mistä lähtökohdista käsin ja taatusti se löytyy. Eri kansallisuudet ja genret, periamerikkalaiset sekä eurooppalaiset pätkät löytyvät vaivatta ja sulassa sovussa keskenään. Sen lisäksi eri museot ja elokuva-arkistot pyörittävät omia näytöksiään, joten valinnan vara ei pääse aivan alkumetreillä loppumaan.

Osa teattereista on erikoistunut tiettyyn tarjontaan, kaupungista löytyy saleja, jotka pyörittävät vain kauhuleffoja tai vaikkapa eurooppalaisia elokuvia. Sinänsä huvittavaa, että juuri eurooppalainen elokuva on voimakkaasti rinnastettu nimenomaan taide-elokuvien kastiin, ja useimmat katsojat vaikuttavatkin olevan paikallisia intellektuelleja tai muutoin valveutuneita opiskelijoita.

Elokuvateattereita kaupungista löytyy taas satoja, joista osa on rypäleteattereita, jotka koostuvat monista yksittäisistä saleista. Osa teattereista on taas suuruudeltaan reilun tuhannen katsojan luokkaa, jossa yksittäinen ihmonen tuntuu hukkuvan yleisömereen, varsinkin kassamagneeteiksi muodostuneiden leffojen aikana. Valtaisasta lukumäärästään ja koostaan johtuen teattereiden varustetaso ja kunto vaihtelevat laidasta toiseen, mutta yleensä ottaen mitään todellisia pohjanoteerauksia ei kaupungissa ole. Sen sijaan upeasti sisustetut, isot ja viihtyisät THX- äänijärjestelmillä varustetut leffateatterit tekevät vaikutuksen.

Hiljattain kaupungissa pyöri, nyttemmin Nykissä asuvan Ilkka Järvi-Laturin History Is Made at Night -leffa, jota ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa älyn riemuvoitoksi. Sen suurempaa yleisömenestystä Järvi-Laturin leffa ei ole saavuttanut kaupungissa, mutta saavutus toki sekin, että suomalaisen ohjaajan leffa ylipäätään pyöri täällä. Jututtaessani paria opiskelijaa molemmat moittivat leffaa hieman vaikeasti avutuvaksi ja toisaalta taas liian suoraviivaiseksi agenttisekoiluksi.

Koe kaikki!

Etupäässä juuri isot salit käyttävät rutkasti äänenvoimakkuutta, ne lisäävätkin leffan kokemuksellisuutta mukavasti, etenkin kun taustalla paahtavat kunnolliset äänentoistojärjestelmät. Esimerkiksi aivan New York sydämessä, Times Squaren läheisyydessä pyörivä Martin Scorsesen uutuus Bringing Out the Dead (pääosassa Nicolas Cage) noin 800 hengen teatterissa lujalla volyymillä on aikamoinen elämys.

Vaikuttaakin siltä, että varsinkin amerikkalainen mainstream-elokuva tähtää leffoissa voimakkaasti kokemuksellisuuteen, jossa elokuvallinen elämys lupaa suurempaa autenttisuutta kuin itse todellisuus. Äänet, kuva, liike - kaikki nuo elokuvalliset elementit luovat teatterissa tilan, jonka jälkeen poistuminen arkielämään tuntuu jotenkin lohduttomalta. Siitäkin huolimatta, että ulko-oven takana odottaa New Yorkin loputon vilske...

Kokonaan oma lukunsa on myös leffojen yleisö, joka käyttäytyy elokuvissa räväkämmin kuin täällä Pohjolan perukoilla.

Täkäläinen yleisö ei juuri paikoillaan istu

Ylipäätään mitään yhtenäistä yleisöä ei olekaan, vaan katsojat koostuvat eri roduista, eri ikäisistä ja eri tulotason omaavista ihmisistä, mikä mainiosti peilaakin kaupungin mainetta kansakuntien sulatusuunina. Kuten joskus täällä Suomessakin, leffateattereihin ei mennä vain itse elokuvan vuoksi vaan myös tapaamaan ystäviä, seurustelemaan ja näyttäytymään.

Tämä sosiaalinen ulottuvuus onkin varmasti olennaisin tekijä, joka erottaa suomalaisen ja nykkiläisen katsojan toisistaan. Toki elokuvallakin on merkitystä. Katsojat reagoivat näkemäänsä, mutta action-leffoissa moni teatteri tuntuu olevan yhtä huutoa ja mekastusta. Katsojat kommentoivat mielellään elokuvan tapahtumia, taputtavat, tömistävät jalkojaan ja buuaavat tilanteen mukaan. Meininki on siis armotonta ja aina välillä jotkut lähtevät täydentämään Cokis ja pop corn -varastojaan, olipa valkokankaalla sitten miten herkkä kohtaus meneillään.

Tuntuu siltä, että esteettinen ja fyysinen nautinto, elikkä leffa ja syöminen liittyvät aukottomasti yhteen amerikkalaisessa elokuvakulttuurissa. Kävin katsomassa Brooklynin eräässä pienessä ja viehättävässä sivuteatterissa muutaman vuoden takaisen, japanilaisen anime-pätkän, Ghost in the Shellin. Leffan jälkeen en enää ihmetellyt, miksi juuri amerikkalaiset ovat maailman tukevin kansakunta, siksi rankkatahtista yleisön mässäileminen oli. Useimmat katsojat kantoivat saliin jonkinlaisen tukevan lounaan veitsineen ja haarukoineen, ja ateriaa syötiin antaumukselle koko leffan ajan. Useimmat ramppasivat jatkuvasti vielä täydentämässä varastojaan, niin että allekirjoittanutta jo hirvitti...

Näin ollen etenkin suomalaisesta vinkkelistä tarkasteltuna amerikkalainen leffakulttuuri on lähempänä vuosisadan alkuperäistä katsomiskokemusta kuin meikäläinen, sillä ihmiset reagoivat välittömästi ja hyvin voimakkaasti valkokankaan tapahtumiin. Tuntemattomat voivat kommentoida leffan sisältöä toisilleen, mitä useimmissa isoissa teattereissa suoritettiin sulavasti huutaen vierustoverille. Mutta eipä tuo tuntunut tahtia haittaavan, vaan koko elokuvissa käynnin päällimmäiseksi piirteeksi jäi voimakas kollektiivisuus ja kokemisen ilo.

Liput edullisia

Lippujen hinnat ovat suunnilleen samaa hintaluokkaa kuin meilläkin, eikä niitä juurikaan kannata varata etukäteen. Leffaliput ovat siis halpoja, ainakin jos mittapuuna käyttää Broadwayn näyttämöteattereiden hintoja. Studio 54, jossa Anne Pohtamokin aikoinaan pyöri diskoilemassa, on nyttemmin muutettu teatterisaliksi, jossa näytellään parhaillaan Saksan 30-lukua peilaavaa Cabaretia. Parhaimmat paikat eturivissä maksavat reippaasti yli 500 Suomen rahaa, joten näillä hinnoilla Broadwayn teatteri pysyykin elitistisenä taidemuotona, kun taas leffat puhuttelevat suuria massoja jo edullisilla hinnoillaan.

NYC:ssä elokuvia myös mainostetaan paljon. Kaupungissa näkyy yli 70 ilmaista televisiokanavaa, joissa ensi-iltojen mainokset pyörivät tiuhaan tahtiin. Samoin katuvarsimainokset, starojen läsnäolot ensi-illoissa ja lehtien haastattelut luovat glamourin tuntua, joka houkuttelee ihmiset elokuvasaleihin. Televisio on myös tehokas elokuvien kierrättäjä, joskin parhaimmat elokuvat näkyvät vain maksullisilla kanavilla.

Kaiken kaikkiaan New York Cityä voi varauksetta suositella jokaiselle kynnelle kykenevälle elokuvafriikille, mikäli lompakko vain antaa myöden. Kaupungissa näkyvät ensimmäisinä ensi-illat, jotka myöhemmin leviävät Eurooppaan eikä suurin osa elokuvista löydä koskaan tietään Suomeen asti. Yksi vaihtoehto on tietenkin videoiden tilaaminen, mutta useimmat ovat aivan liian kalliita postimaksuineen. Vaatimattomampana vaihtoehtona aina voi surffailla netissä, esimerkiksi osoitteesta www.nytoday.com löydät linkin Nykin parhaillaan pyörivään elokuvatarjontaan. Myös New York Timesin verkkoversiota kannattaa pitää silmällä osoitteessa www.nytimes.com .