Kotimaisista Jättiläinen sai eniten huomiota

Viime vuosikymmen elokuvissa supersankarit, vähemmistöt, erilaisuus ja sen hyväksyminen sekä yhteiskunnalliset kysymykset koettiin merkityksellisiksi.

Film-O-Holicissa on pitkään listattu vuoden parhaita elokuvia. Nyt vuosikymmenen vaihtuessa on hyvä hetki katsoa elokuvaa laajemmin, vuosikymmenen mitalla. Mitä 2010-luvun elokuvista muistetaan, mitkä ovat olleet niitä merkityksellisiä elokuvia?

Film-O-Holicin toimituskuntaan kuuluvat saivat nimetä kolme merkitykselliseksi kokemaansa elokuvaa kansainvälisesti ja kotimaasta. Listauksia perusteluineen tuli kuudeltatoista toimituskuntalaiselta. Painotus ei ollut niinkään parhaissa elokuvissa vaan merkityksellisiksi koetuissa elokuvissa, jotka tavalla tai toisella ovat jättäneet jälkensä 2010-luvun elokuvaan.

Elokuvan kansainvälinen kenttä on niin laaja ja moninainen, että hajontaa oli odotettavissa. Mikään yllätys ei ollut, että esiin ei noussut yhtään yksittäistä elokuvaa, joka olisi saanut selkeästi muita enemmän huomiota. Hajonnan ollessa suurta, erot elokuvien mainintojen määrässä jäivät marginaalisiksi. Jos pelkkiä elokuvan mainintoja laskee, niin eniten niitä keräsi George Millerin toimintaelokuvaa järisyttänyt neljäs Mad Max Fury Road (2015).

Moni nosti esiin supersankarielokuvia, jotka olivatkin viime vuosikymmenen näkyvin, ja myös tuottoisin, elokuvailmiö. Muilta osin viime vuosikymmenen merkittäviksi elokuviksi nostettiin niin elokuvataiteellisesti kunnianhimoiset ja edistykselliset kuin yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita käsitelleet elokuvat. Vähemmistöt, seksuaalinen tasa-arvo sekä erilaisuuden hyväksyminen ja kunnioittaminen olivat myös selvästi merkityksellisiksi koettuja teemoja.

Kotimaisella elokuvakentällä tilanne oli kansainvälistä selkeämpi. Elokuvien määrä on suppeampi, joten huomio kohdistuu rajatummalle elokuvajoukolle. Kotimaisista elokuvista erottuikin selvästi pieni joukko teoksia, jotka keräsivät muita enemmän mainintoja. Tästä kuuden kotimaisen ryppäästä Aleksi Salmenperän Jättiläinen (2016) sai selvästi eniten huomiota. Ero muihin oli siinä määrin selkeä, että kotimaisten osalta Jättiläisen voi nostaa Film-O-Holicin valinnaksi 2010-luvun suomalaisista elokuvista.

Yhteiskunnallisuus ja elokuvataiteellinen rohkeus olivat tekijöitä, jotka yhdistivät oikeastaan kaikkia enemmän huomiota saaneita kotimaisia. Ilahduttavaa oli myös se, että mainintoja saaneiden kotimaisten joukko oli moninainen ja mukaan mahtui myös monia vähemmälle huomiolle jääneitä kotimaisia. Tämä on sikäli arvokasta, että julkisuudessa suomalaisten elokuvien merkitystä tavataan mitata lähinnä katsojaluvuilla tai maininnoilla kansainvälisillä festivaaleilla.

2010-luvun kansainvälisten ja kotimaisten elokuvien merkityksellisimpiä teoksia käydään tarkemmin läpi omissa luvuissaan. Lopuksi kaikki mainintoja saaneet elokuvat on listattu aakkosjärjestykseen.

Kansainväliset

Kansainvälisten elokuvien osalta tilanne oli hyvin tasainen mainintojen jakautuessa isolle elokuvajoukolle. Useampia mainintoja keräsi vain muutama elokuva, joista Mad Max: Fury Road sai eniten. Tällä perusteella Millerin neljättä Mad Maxia ei tohdi julistaa 2010-luvun elokuvaksi, mutta muutamia viime vuosikymmenen elokuviin liittyviä ilmiöitä elokuvaan konkretisoituu.

Vanhoja elokuvia ja elokuvasarjoja elvytettiin menneellä vuosikymmenellä ahkeraan elokuvallisen annin ja merkityksen jäädessä vaatimattomaksi. Tässä ilmiössä Millerin paluu bensahuuruisen toiminnan pariin oli aivan omalla tasollaan määrittäessään toimintaelokuvan kuvastoa koko lailla uusiksi.

Toimintaelokuvissa suurellisuus ja näyttävyys nousivat viime vuosikymmenellä yhä keskeisemmäksi ja jopa ainoaksi toimintaelokuvaa nimittäväksi tekijäksi. Digitaalisesti loihditut action-spektaakkelit ovat keinotekoisuudessaan ja itsetarkoituksellisuudessaan kumisseet tyhjyyttään, ja Fury Road oli vastaisku tälle kehitykselle. Toiminnallinen näyttävyys luotiin vanhan koulukunnan opeilla kerronnallista sujuvuutta ja aikaan sidottua sisältöä unohtamatta.

Stunttien ja praktikaalisten efektien käytössä Mad Max: Fury Road on elokuva, johon genren tulevia edustajia tullaan vertaamaan. Tuomo Marttila.

Elokuvan vahvat teemat toksisesta maskuliinisuudesta ja tuhoutuneesta ympäristöstä puhuttelevat katsojia vielä tulevinakin vuosina. Anni Varis.

Toiminnallisuus, spektaakkelimainen toiminnallisuus, ilmeni vahvasti 2010-luvun näkyvimmässä elokuvailmiössä eli supersankarielokuvissa. Niin ensimmäinen kuin viimeinen Avengers-elokuva nousivat esiin.

Ensimmäinen Kostajat-elokuva The Avengers (2012) yhdisti eri elokuvasarjojen hahmot samaan elokuvaan ja loi nykyaikaisen elokuvauniversumin konseptin, jota monet muut ovat yrittäneet matkia vailla vastaavaa menestystä. 2010-luku on ollut monella tavalla Marvelin vuosikymmen, mutta 23 elokuvan sarjaa ja 22,5 miljardin dollarin lipputuloja ei olisi ollut ilman ensimmäistä Avengersia, joka hyvässä ja joskus pahassakin viitoittaa edelleen jättimäisten Hollywood-blockbusterien suuntaa. Jussi Lahtonen.

Vuosikymmenen päättyessä Marvel-universumi on paisunut intergalaktisiin mittasuhteisiin sekä tarinankerronnallisesti että taloudellisesti. Avengers: Endgame (2019) tuo yhteen kaikkien aikaisempien Marvel-elokuvien hahmot ja tarinat, on tuotantoarvoiltaan yksi kalleimmista elokuvista koskaan ja ohittaa Avatarin elokuvahistorian tuottoisimpana elokuvana. Samaan aikaan supersankarielokuvien merkitys ja asema elokuvataiteena kyseenalaistetaan ja monissa myötämielisimmissäkin kannanotoissa Marvelin elokuvat leimataan ”sukupolvikokemukseksi” ja ”harmittomaksi eskapismiksi”. Marvelin elokuvat ovat eittämättä sarjatuotettuja ja kohderyhmäoptimoituja, mutta siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – supersankarielokuvat ja niiden kuvaukset vallasta, identiteetistä, teknologiasta ja sankaruudesta saattavat kertoa enemmän länsimaisen yhteiskunnan tilasta vuosikymmenen päättyessä kuin mitkään muut elokuvat. Mikko Tirronen.

Supersankarit ja sarjakuvahahmot kytkeytyvät myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia omaavaan Jokeriin (2019), joka keräsi mainintoja yhtenä viime vuosikymmenen elokuvana.

Joker onnistui synnyttämään laajalti yhteiskunnallista keskustelua ja nostamaan esille elokuvan representaatioihin liittyviä eettisiä ja elokuvallisia kysymyksiä. Outi Hakola.

Osaltaan yhteiskunta-analyysi sai omalaatuisen ilmentymän Harmony Korinen Spring Breakersissa (2012).

Harmony Korine leikki Spring Breakersissa uusliberalistisella ideaalilla, väkivallan ja aseiden ihannoinnin kuvastoilla ja kaikella sillä, mikä nuorison ahmimassa populaari- ja kulutuskulttuurissa on vialla tänään, kääntämällä asetelmat täysin vastoin odotuksia. Heidi Horila.

Spring Breakers tulee olemaan elokuva, jonka avulla 2010-luvun länsimaista ajankuvaa tutkitaan myöhemmissä akateemisissa tutkielmissa. Mikko-Juhani Korpela.

Toisentyyppinen yhteiskunnallisuus sai tilaa perinteisemmässä eurooppalaisessa elokuvassa, kuten Leviathanissa (2014) ja I, Daniel Blakessa (2016).

Andrei Zvjagintsevin Leviathan on esteettisesti ja poliittisesti tyrmäävä analyysi venäläisen yhteiskunnan kipupisteistä. Kimmo Ahonen.

Brittiläisen veteraaniohjaajan Ken Loachin elokuvat pitävät kynsin hampain kiinni inhimillisyydestä silloinkin, kun tunnelin päässä pilkahtava valo on pikajunan etulyhty. I, Daniel Blaken myötä Loachin tuotanto tuntuu saavan yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tämä työväenluokan kuvaaja ehtii urallaan. Janne Kahila.

Oman lisänsä yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen toi saksalainen komedia Isäni Toni Erdmann (2016).

"Berliinin koulukunnan" yksi kirkkaimmista töistä. Kiusallista tilannekomiikkaa ja tarkkaa yhteiskunta-analyysia tarjoava elokuva on hienovarainen, karkea, mutta myös koskettava. Juho Liukkonen.

Monissa mainintoja keränneissä elokuvissa, kuten Moonlight (2016), Carol (2015), Call Me By Your Name (2017), Kuninkaan puhe (2010) ja Creed (2015), yhteiskunnallisuus näkyi pureutumisena erilaisiin vähemmistöihin ja erilaisuuksien hyväksymiseen.

Moonlight on varovainen lupaus elokuvakulttuurin muutosmahdollisuudesta. Rosoisen kaunis tarina nuoren afroamerikkalaisen pojan identiteetin rakentumisesta väkivallan, rikollisuuden ja uhoavan maskuliinisuuden keskellä syntyi ajassa, jolloin valtavirtaelokuvan eksklusiivinen luonne joutui syystäkin haastetuksi. Sampo Bergman.

Moonlight on mustan elokuvan nousun (Black Panther, Get Out, Us, If Beale Street Could Talk, Hale County jne.) paras esimerkki. Sanna Olkkonen.

Kaikista maailman elokuvista Rocky-nyrkkeilysaagan mainio jatke Creed jatko-osineen uskalsi ottaa yhdeksi päähenkilökseen kuulovammaisen mustan naisen, jonka kuulon alenema esitetään realistisesti. 360 miljoonalle kuulovammaiselle se oli 2010-luvun elokuvallinen läpimurto, sillä kyseessä on valtava vähemmistö, joka on yleensä piilotettu valtavirtaelokuvissa. Jussi Lahtonen.

Huomiotta eivät jääneet myöskään indie-elokuvat ja aikalaiskuvaukset, kuten Lady Bird (2017) ja Frances Ha (2013).

Greta Gerwigin Lady Bird on osa 2010-luvun kiehtovaa amerikkalaisen indie-elokuvan liikehdintää, josta on pitkälti kiittäminen uuden sukupolven ansioituneita tekijöitä. Ohjaajan omiin kokemuksiin pohjautuva tarina lukiosta valmistuvan nuoren naisen ja tämän äidin kompleksisesta suhteesta elämän muutosvaiheessa ei käperry henkilökohtaisuuteensa vaan on avoin, koskettava ja aidon samaistuttava. Sampo Bergman.

France Ha on indie-elokuvan vuosikymmenen taitteen hienoimman pariskunnan varhaisteos, naiselokuva vaikka miesohjaajalta, ei vielä itsessään täysosuma mutta kiehtova, kiinnostava, omaääninen teos, joka sisältää elementit tulevaan suosioon. Sanna Olkkonen.

Tyylitelty estetiikka kuin kokeellinen toteutus saivat osansa viime vuosikymmenen merkittävissä elokuvissa.

Driven (2011) merkittävyys on siinä, että se on samalla äärimmäisen taiteellinen sekä nautinnollisen helposti lähestyttävä elokuva. Mikko-Juhani Korpela.

Nuoren naisen muotokuva (2019) on pelkistetty audiovisuaalinen kokonaisuus, jossa autenttisuutta huokuvat äänimaisemat sulautuvat harkitun asetelmallisiin kuviin. Juha Rosenqvist.

Boyhood (2014) ei ehkä ole vuosikymmenen parhaiden elokuvien kärjessä, mutta luomisprosessi oli kaikkea muuta kuin tätä päivää: hidasta ja pitkäjänteistä. Yhtä elokuvaa kuvataan vuosikymmen. Vaikea kuvitella hullumpaa ajatusta aikana, jolloin kaikki täytyy tehdä mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti. Taide otti tarvitsemansa ajan – lähes mahdoton tehtävä. Jesse Raatikainen.

Viime vuosikymmenen elokuvista puhuttaessa ei voi ohittaa pohjoismaista elokuvaa. Niin tanskalaiset, norjalaiset kuin varsinkin ruotsalaiset elokuvantekijät teoksineen keräsivät merkittävää kansainvälistäkin huomiota ja toimituskunnan piirissä noteerattiin erityisesti länsinaapureitamme.

Vuosikymmenen kiinnostavin ohjaaja minulle on ollut Ruben Östlund, joka sanoo ääneen sellaista, mitä kukaan muu ei tee (ainakaan yhtä tyylikkäästi). Turisti (2014) on Östlundin aidosti omaperäisistä, hauskoista ja häiritsevistä elokuvista viihdyttävin. Lumi Tirronen.

Film-O-Holicin toimituskunnan nimeämiä merkityksellisiä elokuvia 2010-luvulta aakkosjärjestyksessä:

Avengers: Endgame, Black Swan, Boyhood, Call Me by Your Name, Carol, Cemetry of Splendour, Creed, Drive, Elämäni kesäkurpitsana, Frances Ha, Guardians of the Galaxy, I Daniel Blake, Iltapäivä Toscanassa, Iron Man 2, Isäni Toni Erdmann, It Comes at Night, Joker, Katastrofikytät, Kuninkaan puhe, Kyyhkynen oksalla istui olevaista pohtien, La La Land, Lady Bird, Leviathan, Mad Max: Fury Road, Mestari, Midnigt in Paris, Moonlight, Nuoren naisen muotokuva, Pappi lukkari talonpoika vakooja, Sicario, Spring Breakers, The Act of Killing, The Avengers, The Death of Stalin, The Rider, The Tree of Life, Three Billboards Outside Ebbing, Turisti, Whiplash.

Kotimaiset

Kotimaisten elokuvien saralla Aleksi Salmenperän Jättiläisen erottautuminen muista ei ollut erityinen yllätys. Suomalaisen elokuvan valtavirrassa yhteiskunnallisuus jää usein sivulauseisiin, joten Talvivaaran tapausta viiltävällä yhteiskunnallisella tarkkuudella läpileikannut Salmenperä sai ansaitusti huomiota yhteiskunnallisesti valveutuneessa kirjoittajakunnassa, mikä konkretisoitui Jättiläiselle annetuissa perusteluissa:

Yhteiskunnallisesti pinnalla ollut poliittinen trilleri toi ansiokkaasti esiin poliittisen päätöksen teon taustalla mylvivät lehmänkaupat. Talvivaaran kaivoskohuun löyhästi pohjautunut filmatisointi ei ollut vain erinomaisesti luotu kokonaisuus vaan myös suomalaisen elokuvan tervetullut astuminen nykypäivään. Sampo Bergman.

Jättiläinen on kokouspullia myöten tarkka kuvaus siitä, miten suomalainen korruptio toimii. Efekti on toisinaan jopa vaarassa mennä ohi. Vähän samalla tavalla, jos on koko elämänsä elänyt ulosteessa, ei välttämättä ymmärrä, kun joku huomauttaa hajusta. Mikko Tirronen.

Jättiläisen takana oli viiden kotimaisen varsin tasainen rintama. Vahva yhteiskunnallinen kantaaottavuus saa jatkoa Aki Kaurismäen elokuvassa Toivon tuolla puolen (2017). Yhteiskunnallinen ulottuvuus, joskin historiallisemmassa kontekstissa, on vahvasti läsnä myös AJ Annilan Ikitiessä (2017).

Toivon tuolla puolen käsittelee 2010-luvulle ajankohtaista pakolaiskeskustelua ja yhdistää Kaurismäelle tyypillisellä tavalla komedian ja tragedian toisiinsa. Outi Hakola.

Historiallinen elokuva on pitkälti meillä määrittynyt talvi- ja jatkosodan sekä satunnaisten epookkidraamojen varaan. Tämän keskellä kuitenkin unohtuvat ne historian hetket, jotka harvoin pääsevät ääneen. AJ Annilan ohjaama, hallittu ja vaikuttavasti rakennettu Ikitie on muistutus siitä. Kertomus Neuvostoliittoon siirtyneiden suomalaisimmigranttien kokemuksista Stalinin vainojen alla rakentaa historiaa, joka ei ole kaunis eikä juhlistava, mutta siitä huolimatta tai juuri sen takia erityisen tärkeä. Sampo Bergman.

Viime vuosikymmenellä esiin nousi myös useita uusia suomalaisia elokuvantekijöitä, joiden usko omaan tekemiseen huomioitiin myös kansainvälisesti. Juho Kuosmasen Cannesissa noteerattu Hymyilevä mies (2016) on tietynlainen itsestäänselvyys puhuttaessa 2010-luvun kotimaisista elokuvista. Kuosmastakin omaperäisemmällä linjalla ja suomalaisohjaajien parissa poikkeuksellisella estetiikan tajulla elokuvia tekevän JP Valkeapään Koirat eivät käytä housuja (2019) lukeutui 2010-luvun päättäneisiin kotimaisiin ja toimii toivottavasti avauksena aiempaa huomattavasti rohkeammalle suomalaiselokuvalle.

On vaikea kuvitella, että kuluneesta vuosikymmenestä voitaisiin puhua kotimaisen elokuvan saralla ilman, että mainittaisiin Juho Kuosmasen Hymyilevää miestä. Voitto Cannesissa nosti elokuvan parrasvaloihin, jossa se on tähän päivään asti paistatellut. Lempeä, ystävällinen ja rehellisen naiivi aikuisten satu on hyvän mielen elokuvaa ja kiistatta sellaisena taiten luotu muotovalio. Sampo Bergman.

Koirat eivät käytä housuja on makaaberin kaunis ja vähäeleistä komiikkaa hyödyntävä elokuva, joka lämmittää ennakkoluulottomuudellaan. Sadomasokismin riisuminen myyteistä ja epänormaaliuden taakastaan on napakympin arvoinen suoritus. Heidi Horila.

Koirat eivät käytä housuja on sovinnaisuuden rajoja rikkova elokuva, jonka brutaalin pinnan alla on sydämellisyyttä. Pilvi Meriläinen.

Dokumenttielokuvat ovat olleet nosteessa viime vuosikymmenellä, ja kotoisella dokumenttikentällä Kovasikajuttu (2012) nousi eniten huomiota keränneeksi dokumentiksi.

Representaation ja dokumenttien vuosikymmenen edustaja, nostatti suoranaisen ilmiön ja antoi ääntä marginaalille. Hauska, liikuttava ja ymmärrystä lisäävä elokuva. Sanna Olkkonen.

Kovasikajutun jäljessä muutkin kotimaiset dokumentit saivat mainintoja. Suomalaisista dokumentaristeista on viime vuosikymmeneltä nostettava esiin erityisesti Virpi Suutari, jonka syvästi inhimilliset ja lämpimät dokumentit ovat kerta toisensa jälkeen jalostuneet esteettisesti yhä upeammiksi elokuviksi.

Eedenistä pohjoiseen (2014) on elokuvakerronnaltaan täydellisyyttä hipovan harkittu, viisas ja hauskakin elokuva pitkästä parisuhteesta ja siitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää. Lumi Tirronen.

2010-luvun ja varsinkin sen viimeisimpien vuosien yksi ajankohtaisimmista teemoista konkretisoitui hyvin puhuttelevasti seitsemän naisohjaajan yhteiselokuvaan Tottumiskysymys, joka ansaitusti noteerattiin vuosikymmenen merkityksellisten kotimaisten joukossa.

Seitsemän naisohjaajan kuusi tarinaa vallan sukupuolittuneisuudesta onnistuu saumattomasti punoessaan erilaiset esimerkit arkisen maailmamme typerryttävistä epäkohdista yhteen. Tämä elokuva pitäisi sisällyttää jokaisen ihmisen elinikäiseen oppivelvollisuuteen. Heidi Horila.

Elokuvallinen erilaisuus ja kokeellisuus eivät jääneet kotimaisissakaan huomiotta, mistä Armomurhaaja (2017) ja Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset (2017) ovat hyviä esimerkkejä.

Armomurhaajan myötä on nähty suomalainen elokuva, josta tulee mieleen Sam Peckinpahin Tuokaa Alfredo Garcian pää. Kimmo Ahonen.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on nuortenelokuva, joka räiskyy ja on omaehtoinen, itsensä näköinen, eikä nöyristele. Tämänlaista anarkiaa haluaisin nähdä suomileffassa enemmänkin. Juho Liukkonen.

Suomielokuvan perinteinen aihepiiri, sota, ei jäänyt osattomaksi 2010-luvun merkityksellisiä kotimaisia huomioidessa. Yli miljoona katsojaa kerännyt Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) sai mainintoja, mutta ehkä sitäkin kiinnostavampaa on vähemmälle huomiolle jääneen Sakari Kirjavaisen ohjaaman Hiljaisuuden (2011) keräämät maininnat.

Hiljaisuus ei kerännyt miljoonayleisöä vaan jäi suurelta yleisöltä näkemättä, mutta se on vuosikymmenensä ansiokkain kotimainen sotaelokuva ohi ja yli erilaisten uusintaversioiden. Oli maailmanlaajuisesti ainutlaatuista, että jokainen suomalaisvainaja pyrittiin toisen maailmansodan aikana tuomaan kotiin. Väkevän koskettava kertomus kuvastaa silloisen suomalaisen yhteisökulttuurin ajattelumallia, jolle olisi nykypäivän vastakkainasettelussakin käyttöä. Ketään ei jätetty taakse. Jussi Lahtonen.

Eikä kotimainen valtavirtakomediakaan kokonaan vaille huomiota jäänyt. Napapiirin sankarien (2010/2017) ja Mielensäpahoittajan (2014) rinnalla Luokkakokouskin (2015) löysi paikkansa 2010-luvun merkityksellisten kotimaisten joukosta, ei ehkä elokuvallisten ansioidensa takia, mutta niin moni elokuvan teattereissa näki, ettei sitä ilmiönä voine kotimaisen elokuvakulttuurin saralla kokonaan ohittaakaan.

Luokkakokous ei koreile kriitikkolistojen kärjessä elokuvallisilla ansioillaan, mutta kiistämättä se on 2010-luvun merkittäviä kotimaisia elokuvatapauksia. Täydellinen casting ja suomalaiselle yleisölle kirjoitettu tarina löysi ansaitusti katsojansa. Mikko-Juhani Korpela.

Luokkakokous on ajalle tyypillistä pieruhuumoria, joka tietysti oli suuri menestys katsojatilastoja katsellen. Typerä elokuva, jonka tavan tallaaja osaa nimetä, toisin kuin vaikkapa Cannes-palkittua Hymyilevää miestä. Jesse Raatikainen.

Film-O-Holicin toimituskunnan nimeämiä merkityksellisiä suomalaiselokuvia 2010-luvulta aakkosjärjestyksessä:

Armomurhaaja, Eedenistä pohjoiseen, Hiljaisuus, Hymyilevä mies, Ikitie, Ikuisesti sinun, Jättiläinen, Koirat eivät käytä housuja, Kovasikajuttu, Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset, Luokkakokous, Mannerlaatta, Mielensäpahoittaja, Muumit Rivieralla, Napapiirin sankarit 3, Säilöttyjä unelmia, Toivon tuolla puolen, Tottumiskysymys, Tuntematon sotilas, Tyhjiö, Tyttö nimeltä Varpu.